Viestirulla-Rauno Ketonen

Haastattelu kirjassa "Wanhan waltatien warrelta" (A.Alhainen)- 1999

Rauno Ketonen tallensi kotiseudultaan
monet rakennusaineet näyttelijäntyöhönsä

Rauno Ketonen katseli Läyliäisten Kinelan valkokankaalta 12-vuotiaana
välkkyviä suomalaisia elokuvatähtiä. Ansa Ikonen, Tauno Palo, Emmi Jurkka,
Emma Väänänen, Eino Kaipainen, Elsa Turakainen, Sasu Haapanen,
Hannes Häyrinen, Kirsti Ortola ja monet muut näyttelivät itsensä ihmisten
suosikeiksi. Rauno ei osannut uneksiakaan, että jonain päivänä he olisivat
hänen ystäviään ja työtovereitaan.


Monet vuodet Radioteatterissa, Televisioteatterissa ja Helsingin
Kaupunginteatterissa esiintynyt näyttelijä Rauno Ketonen muistelee
lapsuuttaan ja nuoruuttaan Läyliäisillä lämmöllä. Siellä koetut elämän
valoisat ja varjoisat muistot hän on osannut hyödyntää näyttelijän työssä
rakennustarpeiksi tehdessään erilaisia rooleja ihmiskuvista ja kohtaloista.

- Synnyin Läyliäisten Metsäkylässä syksyllä 1935. Olin kymmenpäisen
sisarusparven nuorin. Isäni, pienviljelijä Kalle Vihtori Ketonen oli
syntynyt vuonna 1878 ja äitini, Anna Lyydia vuonna 1897. Isä-Kalle hoiteli
hyvällä taidolla äidin kanssa pientä Ahopellon tilaa ja siitä oli leipä
otettava kovalla työllä isoiselle joukolle, kuvailee Rauno kasvupohjaansa.
- Isä seurasi tarkasti uusia virtauksia maanviljelyssä ja pani uudistuksia
toimeen aina ensimmäisten joukossa. Pellot salaojitettiin varhain, muutaman
lehmän navettaan rakennettiin automaattiset juoma-altaat ja
ruokinta-annostelijat. "Kraanasta" vääntäen tuli vesi tupaan myös ja
viemärit kaivettiin kunnolliset. Vaikka öljylampun lämmin valo muistuukin
mieleeni aivan varhaisvuosilta, saatiin sähkötkin taloon hankituksi heti,
kun se taloudellisesti oli mahdollista ja "Eeriksonin" veivipuhelin oli
kammarin seinälle. Puhelinnumero oli "Läyliäinen 86" . Vanhemman veljeni
Pekan rakentama jännittävä kidekone vaihtui aikanaan putkiradioksi.
Lauantain toivotut ja maanantai-iltojen kuunnelmat eivät päässeet minulta
ohi korvien, Rauno kuvailee.
- Paljon iloa ja onnea koin lapsuuteni Metsäkylässä, mutta myös paljon
surua ja tuskaa sitten, kun viisivuotiaan elämää alkoivat sodan vuodet
koulia. Veljet lähtivät rintamalle monien tuttujen ikätovereittensa kanssa.
Jotkut palasivat, Yrjö-veli ei. Mutta niinhän oli jokaisen silloin eläneen
kohdalla. Selvittiin, käytiin koulumme ja etsittiin omaa paikkaamme
elämässä.
- Pääsin ylioppilaaksi Hyvinkään Yhteiskoulusta vuonna 1955, kävin
armeijan, luin Helsingin Yliopistossa psykologiaa ja kieliä. Sitten
päätinkin pyrkiä Suomen Teatterikouluun. Pääsin, valmistuin näyttelijäksi
ja aloitin työni Radioteatterissa. Menin naimisiin ja Ritva-vaimoni kanssa
olemme yhä yhdessä - meillä on neljä lasta ja kymmenen lastenlasta! Näin
puristaa Ketonen elämänsä pähkinäkuoreen.


Rauno Ketonen on esiintynyt vakinaisten työpaikkojensa lisäksi kaikilla
Helsingin näyttämöillä. Sitä kokemusta ei ihan kaikille näyttelijöille
siunaannu. Hän sai tehtäväkseen lukemattomia, hyviä isoja rooleja.
Se oli kuitenkin ankaraa työtä.
- Oli vuosia, jolloin joka aamu lähdin kello kuudeksi televisioon, sieltä
yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, iltapäivällä kello kolmeksi radioon
tai televisioon nauhoituksiin ja sieltä illaksi näytäntöön! Nuorena jaksoi!

Vaikka nyt olen ollut jo parikymmentä vuotta erossa teatterista ja vaikka
näyttelijän työ onkin kaikkein katoavaisinta, monet vielä muistavat ja se
lämmittää mieltä, Rauno sanoo. Vakava sairastuminen katkaisi hänen
menestyksekkään uransa aivan liian varhain.

Mikä sitten oli Raunon uran tärkein tai rakkain rooli? Kysymykseen tulee
vastaus pienen miettimisen jälkeen:
- Vaikeata nimetä. Mutta kun ajattelen roolejani Helsingin
Kaupunginteatterissa, niin eittämättä ensimmäisenä palaa mieleeni "Kuningas
Ubu". Siinä sai pistää urut auki laidasta laitaan!. Se oli Alfred Jarryn
tekstiin pohjautuva hurja, villi tarina lapsekkaasta, pirullisesta,
oikukkaasta, räyhäävästä, juonittelevasta tyrannista. Kun sellaisena
despoottina piti näyttämöä hallussaan koko täyden illan, tunsi todella
näytelleensä. Raskas rooli, mutta antoisa, Rauno määrittelee.

Ensimmäinen monologi
- Lapsuuden kotikylää muistelen usein - vaikka ei sillä enää nimenä edes
ole Läyliäisten Metsäkylä, haikailee Rauno ja kaivaa samantien muistinsa
sokkeloista hauskan jutun:
- En tiedä viittasiko ensimmäisen "monologini" tulevaan uraan näyttämöllä
kun sitä paasasin vaikka ei ässänkään lausuminen ei vielä ollut hallussani.
Into puhumiseen oli kai jo silloin suuri.
Tapaus oli tällainen:
- 30-luvulla kierteli posetiivari, italialainen Vald Mond, etelän pitäjiä
joka kesä. Hänellä oli pienet kärryt, joilla kuljetti maallista
omaisuuttaan ja posetiiviaan. Marakattia ei hänellä ollut, mutta
onnenlehtiä eli semmoisia avattavia arpalehtisiä hän myyskenteli. Niistä
ostaja sitten sai lukea ennustuksia omasta tulevaisuudestaan. Tämä Vald oli
parrakas, nuhruisen komea ilmestys. Yönsä hän nukkui talojen ladoissa tai
ulkosuojissa. Mutta ystävällinen hän oli ainakin lapsille. Hänen tulonsa
taloon oli aina jonkinlainen odotettukin tapahtuma. Hän veivasi posetiivin
kampea ja säveliä tulvi ilmoille. Jotain hän soiton tahdissa hyräilikin.
Monelta kesältä minä muistan tämän elämäntaiteilijan soittohetket, mutta
hänen ensitapaamisensa oli minuun varmaan tehnyt järisyttävän vaikutuksen,
koska vähäisellä sana- ja kirjainvarastollani olin kuulemma illalla
tavattomalla innostuksella selvittänyt asemalta kotiin tulleelle isälleni:
" Itä! Täällä kävi tetä! Partatetä! Tetä toitti purlittan, purlittan,
purliiiittan! Tetä kyty, mittä itä. Äiti tano atemalla.Tetä anto
onnenlehden! Kun tetä lähti, äiti kanvärttiä pitti mun käteen!"
- Kamfärtintippojen sively käteeni oli kai äidistä ollut jonkinlainen
varmistava käsien puhdistus, etteivät vaan mitkään kulkutaudit olisi
tarttuneet!

Aika aikaa kutakin
- Jonain kesäpäivänä, kun voimia on riittänyt, olen vielä poikennut
vilkaisemassa vanhaa kotitaloa, jonka uudet asujat ovat pitäneet hyvässä
kunnossa. Paljonhan Läyliäisillä on muuttunut. Elämä siellä vaikuttaa
hiljaisemmalta, ihmisiä vähemmän kuin 40-luvulla. Vanhalta asemanseudulta
ei löydy enää monia tuttuja taloja tai kauppapuoteja, poissa on vanha
"Pikku-Päkä" raiteineen päivineen. Ei enää tulla "junille" katsomaan, josko
tuttavia olisi tulossa Hyvinkään suunnalta.
-Kun yrittää vanhoja polkuja muistaen etsiä tietä Heratuksen yleiselle
uimarannalle, missä oli huima, ympäri pyörivä keinukin, eksyy taatusti
johonkin uuteen kesämökkikylään! No, mikäs siinä: aika aikaansa kutakin.
Varmaan nykyään Läyliäisillä asuvat rakastavat kotikyläänsä sellaisena kuin
se nyt on. Vaan muistoissa, tärkeissä kylähistorioissa ja ehkä vanhoissa
valokuvissa tulee entinenkin Läyliäinen onneksi aina säilymään, Rauno
Ketonen pohtii.