Eelimattila ja rammarilaatikko. Muistelma kesältä 1939
Eelimattila ja rammarilaatikko.
Vanhana palautuvat varhaiset lapsuusajat mieleen. Tämäkin tarina.
On syyskesä vuonna 1939. Se kuuma ja kaunis viimeinen rauhankesä. Eihän tosin silloin tiedetty, mitkä ajat Suomea olivat odottamassa.
Minä olen ihan melkein neljävuotias. Olen polvillani tuvan penkillä ja katselen ikkunasta maantien kulkijoita. Äiti keittää ruokaa, hellanrenkaat kilisevät. Olen ollut pihalla leikkimässä, mutta tullut sitten sisään vähän viiksompaan.
"Mitä ruokaa sä laitat äiti?", kysyn
"Perunoita ja kastia", äiti vastaa.
Minä kyselen: "Onks ne uusia pernoita, eikä mitään Ruusunlehtiä?"
"No, uusia, uusia. Kaivoin puutarhan vaosta pienen kessullisen."
Minä tunnen kyllä perunalajikkeet. Ruusunlehti on rehuperuna. Isä ja sisareni Anni tulisivat myös pian ulkotöiltään syömään. Veljeni Matti oli lähtenyt polkupyörällä piirustuslehtiönsä kanssa Heratukselle. Hän opiskelee Kansanvalistusseuran kirjeopistossa piirustusta. Yrjö-veli on Helsingissä Pentin kanssa perunoita myymässä Kauppatorilla. Olavi on Sortavalassa. Hän oli aloittanut seminaariopinnot ja oli nyt matkustanut sinne kai oppilaskortteeria hankkimaan. Mattikin aikoi opettajaksi, niin hän on minulle kertonut.
Minulla on myös velipuolia, kun isä-Kallella oli ollut kaksi vaimoa jo ennen Anna Lyydia-äitiäni, mutta ne oli kuolleet pois. Nämä vanhemmat veljeni asuvat jo omissa huusholleissaan. Sulo Vihtijärvellä, Pentti, Paavo ja Veikko Läyliäisten asemanseudulla, Pekka asuu kyllä täällä Ahopellossa, mutta hänelläkin on oma talous yläkerrassa Milta vaimon kanssa. Pekka oli rakentanut kidekoneen! Minä kiipeän usein vintille kuuntelemaan lastentunteja ja lauantain toivottuja levyjä. Velipuolillani on jo omiakin lapsia. Jotkut heistä ovat vanhempia kuin minä, mutta minä olen kumminkin heidän setänsä!
Maantiellä, joka kulkee aivan talomme sivuitse Helsingistä Lopelle päin, ei ollut paljonkaan liikennettä. Tuttuja isäntiä hevoskärryineen kulkee silloin tällöin, joku jalankulkijakin astelee tien kukkivaa ojanviertä pitkin, on menossa Läyliäisiin tai tulossa sieltä. Autoja minä lähinnä tarkkailen. Ei niitäkään monia liikkunut. Minä tunnistin autojen merkit. Harvakseltaan tulla pärisivät Voortit ja Seuroletit ja Pakkartit. Pentillä ja Paavolla ja Veikolla on autoja, kuorma-auto ja pirssiautoja. Joskus, kun poikkeavat tähän entiseen kotiinsa, Ahopeltoon, pääsen minäkin liukumaan heidän kyydissään, jos matka sattuu sopimaan. Tänään illansuussa Pentti ja Yrjö varmaan tulisivat Helsingistä torireissultaan kuormurilla ja minä pääsisin kyydissä ajelemaan jonkin matkaa asemalle päin. Kävelisin sitten takaisin vaikka Nummenrannan tienristeyksestä. Miehet menisivät tekemään uutta kuormaa seuraavaa toripäivää varten.
Minä äkkään ja huudan: "Äiti, nyt Lönruusilta päin tulee Punttiperse ja koko kovaa vauhtia!"
Äiti rypistää otsaansa: "Kai sillä autolla nyt jokin kauniimpikin nimi on..."
Mutta punttiperseeksi minä olin kuullut nimitettävän semmoista kahden hengen autoa, jonka peräpäästä sai tarvittaessa käännetyksi käyttöön komean kahden hengen lisäistuimen. Semmoinen nyt tuli Helsingistä päin niin hurjaa vauhtia, että tien hiekka pölisi korkealle. En tuntenut, kenen auto se oli, ei ainakaan Pentin Voortti, kun Pentti kerran oli kuormurilla Helsingissä. Minä olin pari kertaa ollut Pentin Voortin lisäistuimellakin ookaamassa.
Minä tiirailen edelleen ikkunasta ja auton jättämän pölypilven haihduttua näen Metsäkylästä päin Lönruusin kohdalla meille päin kävelevän lihavahkon, vanhan naisenlyllerön. Jo kaukaa tunnistan hänet.
"Nyt sieltä tulee Eelimattila!", melskaan.
"Älä sinä häntä sillä tavalla kutsu. Hän on opettaja Mattila."
Eeli Mattila oli entinen kiertokoulun opettaja ja asui Koivunalustassa omassa talossaan. Oli nyt varmaan menossa Aallon kauppaan. Jostain syystä häntä todella sanottiin Eelimattilaksi, aivan kuin se olisi ollut yksi nimi. Minä tunsin syvää kunnioitusta ja vähän pelkoakin tätä vanhaa opettajaa kohtaan, joka aikoinaan oli kulkenut pitäjässä talosta taloon kiertokoulua pitämässä. -Isäkin oli lapsena Läyliäisten Talolan kulmilla Rajalan torpassa asuessaan käynyt kiertokoulun. Kiertokoulu ja rippikoulu ja elämänkoulu olivat olleet ainoita kouluja melkein kaikille isäni ikäisille torpanlapsille. Isä oli syntynyt vuonna 1878. -Hyvin isä niilläkin koulunkäynneillä pärjäsi. Minusta isä tiesi kaikki maailman asiat ihan tarkkaan.
Äiti tietää entuudestaan, että varmaan Eelimattila poikkeaa matkallaan meilläkin. Hän vaihtaa hellan luona keittojärjestyksiään, jättää ruuanlaiton tuonnemmaksi, veivaa kahvimyllyllä kahvijauhoksi kourallisen kahvinpapuja, jotka oli jo joskus aikaisemmin paahtanut prännärillä kauniin ruskeiksi ja pistänyt peltipurkkiin. Hän avaa hellanrenkaita sopivasti ja panee kahvipannun tulelle.
"Nyt Eelimattila taitaa tehdä meidän riihen luona sen pikapissauksen!", minä suhisen.
"Ole nyt ihmisiksi! Joillakin vanhoilla naisilla on kesällä semmoinen tapa. Ei siitä sovi huudella."
Eelimattila vilkaisee ympärilleen ja kun ei näe ketään katsomassa, -minua hän ei eroita ikkunassa töllistelemässä- , hän tosiaan levittää pitkän hameensa helmat kuin suureksi teltaksi, nyykähtää alas ja suhauttaa tienpieleen pienet tarpeensa. Siinä samassa hän on jo pystyssä ja jatkaa kulkuaan. Minä olen kuullut, miksi toimitus on niin nopea ja vaivaton: Hänellä ei ole hameensa alla housuja ollenkaan. -En minä kenenkään muun kylän vanhoista naisista ole nähnyt semmoista tekevän. Minua jotenkin nolottaa ja vedän naamani äkkiä pois ikkunalasista.
Pian porstuassa jo kolisee ja vanha opettaja tulla kopsii tupaan.
Sanotaan hyvätpäivät ja tervetulot.
Eelimattila päivittelee, kuinka sopivasti hän tulikaan, kun kahvikin on juuri kiehumassa. Äiti hakee porstuan komuutista tuoretta pullaa ja kermaa, panee kupit pöytään ja he alkavat juoda ja jutella. Eelimattila kaataa varovasti kahvia tassille, pitelee sitä sormiensa varassa, puhaltaa ja ryystää tassin reunalta. Sekin on vanhojen ihmisten tapa. Hän kehuu äidin kahvia hyväksi ja vahvaksi.
Minä en jaksa kuunnella heidän juttujaan, vaan menen kammariin. Siinä kammarissa ollaan me kaikki lapset kuulemma synnytty. Olavi 20 vuotta sitten, Yrjö 18 vuotta, Matti 16 vuotta, Anni 14 vuotta sitten. Minä olin tullut maailmaan vasta alle 5 vuotta sitten. Minä olen jättänyt kammarin oven auki ja huudan tuvan puolelle: "Haluaakos Eelimattila.. eikun opettaja Mattila kuulla kauniin levyn?"
"Soita vaan", sanoo hän.
Kammarissa on pöydän päällä matkarammari ja suuri pino levyjä. Tämän "Hismasterin" on Yrjö ostanut. Uusia levyjä ovat hankkineet milloin Yrjö, milloin Matti tai Anni. Yrjö on antanut minulle luvan soittaa levyjä, kun on huomannut, miten hyvin osaan käyttää rammaria. Minä en osaa vielä lukea, kun menen vasta kahden vuoden päästä Metsäkylän kansakouluun. Se on vielä parempi koulu kuin kiertokoulu. Lukemattakin minä tunnen joka ainoan levyn. Minä kaivan pinosta esille Malmsteenin uuden kappaleen, en sen Georgi Malmsteenin, vaan Eugen Malmsteenin laulaman "Sä muistatko metsätien". Toisella puolella olisi "Tuo suru, jonka sain", mutta minusta edellinen on kauniimpi. Minä osaan kaikkien meillä olevien suomenkielistin iskelmälevyjen sanat ja sävelet. -Ne ovat kaikki jääneet pysyvästi mieleeni.
Nostan Columbia-äänilevyn varovasti rammarin punasamettiselle soittokiekolle, kierrän veivillä vieteriin vetoa, en ihan kireälle, ettei vieteri vaan katkeaisi. Tarkistan neulan kunnon, lasken sen levyn alkuun ja annan musiikin kuulua.
"..siel lämpimät tuulet soi, ne viestin toi, vain meille metsän linnut lauloi..", laulaa Malmsteeni.
"Se oli nätti laulu", sanoo Eelimattila tuvasta. "Onkos tuo rammari sinun oma?"
Minä kerron, että ei oikeastaan, mutta että saan soittaa sillä.
Eelimattila jatkaa: "Haluatkos sinä saada oman rammarilaatikon, semmoisen, missä on päällä kiiltävä torvikin?"
Minä melkein säikähdän yllätyksestä! Olisiko minulla mahdollisuus saada torvirammari! Minä olin nähnyt semmoisen Malmeliinin Maurilla ja se oli ollut hieno!
Ja opettaja Eeli Mattila jatkaa: "Minulla on semmoinen, enkä minä tarvitse sitä. Siinä ei ole kyllä mitään sisällä, mutta päältäpäin se on korea ja ihan naarmuttamaton. Minä kenkkään sen sinulle, tulet vaan huomenna hakemaan."
Nyt minulle riemu koitti! En tiennyt, miten olisin jo etukäteen kiitellyt, en ollut pysyä housuissani innostuksesta. Tottakai lupasin tulla huomenna hakemaan sen!
Kun Eelimattila oli lähtenyt, minä suunnittelen, että vaikka torvirammarista kai puuttui koneisto ja vieteri, kun se kerran oli tyhjä sisältä, keksisi Yrjö tai Matti jonkin konstin sen korjaamiseksi. Semmoisia irrallisia vanhoja koneistoja löytyisi varmaan vaikka Helsingin diverssikaupoista.
Kun syömme Lopen hyvää perunaa ja kastia, minä puhun ruoka suussa ja selvitän Annille ja isälle, millaisen lahjan Eelimattila oli minulle luvannut. Pyydän isää lähtemään kanssani huomenna Koivunalustaan Mattilalle, koska itse tuskin jaksaisin kantaa laatikkoa. Isälle se sopii, hän olisi muutoinkin menossa katsomaan meidän Koivunalustassa olevia perunamaita.
Illalla Matti ja Yrjö saavat tietää iloisen uutiseni. Vintin rappusten alapäästä hihkun tiedon myös Pekalle ja Miltalle. Kaikki ihmettelevät Eelimattilan anteliaisuutta.
Jo varhain seuraavana aamuna hätistän isän liikkeelle, niin että hän tuskin ehtii polttaa aamupiipullistaan.
Kuljemme oikoseen maantien vastakkaisella puolella olevan metsämme läpi kapeaa polkua pitkin. Koivunalustaan on ainakin kahden kilometrin matka. Isän vanha vilttihattu heilahtelee, kun hän kumiterät jaloissaan mennä harppoo edelläni. Isä on kuuluisa ja sitkeä kävelijä, hän on useasti varsinkin nuorempana käynyt jalkaisin Helsingissä asti, ja Helsinkiin on sentään matkaa yli 60 kilometriä! Nyt isä on jo yli 60-vuotias ja silti noin kova menijä! Kun isä huomaa, että minä joudun paljain jaloin juosta läpsäämään pysyäkseni hänen vauhdissaan, hän hiljentää kulkuaan.
Pääsemme Koivunalustaan. Isä tarkastelee pernapeltojamme: "Kattos kuinka hyvin ovat kasvaneet. Me saadaan hyvä sato!"
Aivan pellon reunassa on Eelimattilan talo. Se on maalamaton ja vaikuttaa vähän synkältä, kun isot puut varjostavat sitä joka puolelta. Mutta minua ei yhtään pelota eikä ujostuta, kun tiedän, mikä minua siellä odottaa.
Taloihin mennessä ei koputella oville, vaan astutaan suoraan sisälle.
"Päivää, opettaja Mattila! Minä tulin nyt hakemaan sitä rammarilaatikkoa."
"No niin sitä pitää! Olette jo näin aikaisin liikkeellä. Minä haen sen tuolta perähuoneesta."
Eelimattila menee narisevasta ovesta toiseen huoneeseen, kolistelee ja tulee sieltä koko pian takaisin.
"En heti tahtonut tätä löytääkään, olin kätkenyt sen piirongin laatikkoon", sanoo hän.
-Minä menen ihan äänettömäksi, kun Eelimattila ojentaa käteeni pienen peltisen rasian, missä on säilytetty rammarinneuloja...
"Seh, siitä saat! Kattoppas kuinka kaunis rammaritorvi ja koko rammari sen kannessa on! Laatikko on ihan uuden veroinen. En vaan muista, mistä minä sen aikoinaan sain. Nythän se tulee hyvään tarpeeseen, kun soittelet niitä levyjäsi. Voit pitää siinä neuloja."
Minun silmäni ovat jotenkin sumeat ja leukani vipattaa. Minä pokkaan paljailla jalkaterilläni ja kiitän kauniisti. Isä näkee minusta, että meidän on paras lähteä saman tien: "Tarttee tässä vielä kattella noita peltosarkoja". Molemmat kiittelemme ja hyvästelemme.
Kun minä paluumatkalla päästelen pientä porua ison pettymykseni takia, isä lohduttelee: "Sattuuhan sitä mailmassa väärinkäsityksiä. Ei se ollut torvirammari niinkus olit ajatellut, mutta älä välitä. Eelimattila tarkottikin eilen vaan tyhjää laatikkoa, jossa on kannessa kiiltävä rammarin kuva. Sinä sitte käsitit, että kokonainen rammari. Olisi se kyllä selvemmin saanut puhua, mutta ei sillä ollut tarkotus sua vuskata. Pidät niitä neuloja tossa rasiassa ja unohdetaan koko juttu. Kun nukut yhden yöseen yli, on mielipahasi ohitte. Ensi suvena me mennään sitte sun ja toisten poikien kanssa Helssinkiin kattomaan niitä Olympian kisoja, eiks niin?"
Unohtuihan se pettymys ja tämä rasia oli ihan hyvä käytössä. Säilytin siinä kuluneita rammarinneuloja, joita saatoin hyvinkin tarvita jossain muussa hommassani...
Vaan onnellinen tulevaisuus muuttui sitten äkisti. Ei tullut Olympialaisia, tuli sota. Muutamassa vuodessa olivat perheestämme poistuneet Yrjö, joka kaatui Maaselän taistelussa, Matti, jonka humalaiset ajoivat kuoliaaksi Kajaanissa, missä hän kävi Opettajaseminaaria, isä, joka kuoli onnettomuudessa. -Vähitellen suuresta perheestä ovat poistuneet mullan alle kaikki muutkin. Vielä sentään nyt vuonna 2011 on elossa 85- vuotias Anni-sisko ja tämän kirjoittaja, ikäkulu Rauno Ketonen
Soittelin minä silti Yrjön rammarilla myöhemminkin vanhoja, tuttuja levyjä.
Tunnisteet: 1939, Ahopelto, eelimattila, lapsuusmuistoja, Läyliäinen, Metsäkylä, neulalaatikko, olympialaiset, rammari, sota
Kun minä ensimmäisen kerran näin mustan miehen.
Katselin jokin aika sitten Ylen Teemalta ohjelmaa Afro-Suomen historia. Äkkiä välähti kuvaruudulle tutun miehen kuva! Minä olin nähnyt hänet yhden ja ainoan kerran Hiiskulan kartanossa Vihtijärvellä kesällä 1938 ollessani alle kolmevuotias ipana, mutta hänen hahmonsa oli jäänyt silloin pysyvästi mieleeni.
Tarina kulkee näin:
Hiiskulan kartanossa oli ennen sotia jo vuosien ajan asunut afrikkalaista syntyperää oleva "Ruudi", kuten olin kuullut häntä kutsuttavan. Musta mies Suomessa siihen aikaan oli jotain aivan tavatonta.
Isäni kävi aina silloin tällöin Vihtijärvellä ja Hiiskulassakin mylly- ja sahausmatkoilla. Minä rupesin häneltä tinkaamaan, että minun pitää päästä hänen mukanaan katsomaan mustaa miestä. Neekeristä kyläläiset puhuivat, mutta nimitykseen ei sisältynyt mitään halveksivaa, pelkästään uteliaisuutta tai melkein kunnioitusta Afrikasta saakka tullutta kohtaan, jolla oli erilainen ihonväri kuin meillä tavallisilla pulliaisilla.
Minun käsitykseni mustasta miehestä ja hänen ulkonäöstään perustui lasten korttipakassa näkemääni "Mustaan Pekkaan". Hänenlaisensa oudon fetsipään luulin Hiiskulan kartanossa asuvan...
Pääsinhän minä isän kyytiin. Hevosella lähdettiin naapurikylään Vihtijärvelle. Muistan tarkkaan tuon matkan. Tulimme kilometrikaupalla ajettuamme Hiiskulan kartanoon sen kaunista puistotietä pitkin. Istuin kärryjen pohjalla ja odotin hyvin jännittyneenä, olisiko outo muukalainen kotosalla. Isälle Ruudi oli tietysti tuttu jo pitemmältä ajalta, oli tavannut hänet jo 1900-luvun ensi vuosikymmenillä, kun tämä oli ollut vasta pieni poika. Nyt tämä insinööri Brummerin perheen kasvatti oli jo täysi-ikäinen mies. Isä ihmetteli minun intoani: "Ihan tavallinen ihminen hän on."
Sillä matkalla isällä oli asiaa kartanon lautatarhalle. Siellä oli miesjoukko lastaamassa lautoja hyvin kapearaiteisen junan vaunuihin. Heidän joukossaan oli tumma mies, mutta ei mikään Musta Pekka, kuten olin odottanut. Muistan tarkkailleeni häntä jonkin aikaa ja miettineeni, että hän on vaan Afrikassa ollessaan ruskettunut tavallista enemmän. Tämän iloiselta näyttäneen miehen hahmo jäi kyllä mieleeni niin, että heti hänet tunnistin television kuvasta yli 70 vuoden jälkeen.
Enemmän kuin ihan tavalliseksi osoittautunut, joskin nyt iholtaan tummempi mies, minua kiinnosti se harvinaisen pieni sahalaitoksen juna, jolla lautoja kuljetettiin. Siinä oli moottorilla käypä pikkuinen veturikin. Kunpa olisin päässyt sitä kuljettamaan tai edes "liukumaan" sen kyydissä, mutta ei semmoinen käynyt päinsä.
Televisio-ohjelmasta selvisi afrosuomalaisen nimi ja lyhyt historiikki. Hän oli Rudolf Viljam Prüss, jonka isä oli ollut afrikkalaisperäinen sirkustaiteilija. Hiiskulan kartanossa Rudolf oli monenlaisissa tehtävissä, tarjoilijana, palvelijana, autonkuljettajana.
Juuri ennen talvisotaa hän meni naimisiin ja muutti Uuteenkaarlepyyhyn. Hän lähti vapaaehtoisena talvisotaan ja kaatui Kannaksella hiihtopartion johtajana.
Österbottniska Posten-lehdessä oli vuonna 1940 ilmoitus Rudolf Prüssin kaatumisesta:
"Fallen för fosterlandet.
Den 14 februari stupade i striden för fosterlandets frihet servitören Rudolf Viljam P r ü s s i en ålder av 37 år.
Prüss har sedan en tid varit anställd som servitör på Wiks hotell härstädes.
Han var född i Riga 1903. Här sörjes den fallne närmast av ung hustru, född Louko."
Minä opin sillä kylämatkalla, että korttipakkojen kuviin ei ole luottamista.
Tunnisteet: "rauno Ketonen", 1938, Hiiskula, Läyliäinen, Rudolf Pruss, Vihtijärvi
Aleksis Kiven seitsemän loppilaista veljestä.
Keväällä 2009, Aleksis Kiven 175-juhlavuonna julkaisivat loppilainen kotiseutuneuvos Ahti Gåpå ja vihtijärveläinen paikallishistorian tutkija Heikki Harju kirjan "Seitsemän veljestä, myyteistä faktoiksi. Aleksis Kivi Hämeen kultasilla teillä ". He ovat parinkymmenen vuoden ajan tutkineet Aleksis Kiven henkilöhistoriaa, hänen matkojaan, hänen moninaisia yhteyksiään Lopelle. He ovat tutkineet paikannimistöjä Kiven teksteissä ja vertailleet niitä Lopen ja Vihtijärven historiallisiin nimistöihin. He ovat haastatelleet monia loppilaisia, joiden esivanhemmat ovat asuneet esimerkiksi Lopen Keihäsjärvellä, "Talolan kulmilla". Siellä, Keihäsjärvellä, Läyliäisten Talolassa Kivi vieraili usein sukulaisissaan.
Teoksen kirjoittajat tulevat siihen johtopäätökseen, että Kivi on sijoittanut "Seitsemän veljeksen" asuinsijat noihin Läyliäisten maisemiin. He ovat löytäneet hyvin paljon esikuvia todellisuudesta, paikkoja, henkilöitä, joita sitten voi löytää Jukolan poikien elämäntarinasta. Itse veljesten esikuvina ovat kirjoittajien tutkimusten mukaan olleet Korkin veljekset, jotka asuivat aikoinaan Läyliäisissä, Keihäsjärven talossa. Tietenkään mikään ei asetu oikeassa historiassa ja romaanissa täysin "yks yhteen", mutta paljon vakuuttavaa aineistoa kirjan kirjoittajat ovat koonneet.
Kaiketi Kiven tutkijoille on ollut jo pitempään selvänä se, että lapsuutensa Nurmijärven maastoihin Kivi ei ole Seitsemää veljestään sijoittanut. Mikään romaanin maisemakuvaus ei tue sitä. Esimerkiksi Ojakkalan talo Nurmijärvellä ei mitenkään voi olla romaanin Jukola.
Ja Seitsemän veljeksen kieli, sen voin minäkin Lopen Läyliäisten Metsäkylässä syntyneenä todistaa, on kyllä selvää Lopen murretta perustaltaan. - Kirja on tutustumisen "väärtti" nyt Aleksis Kiven juhlavuonna.
Isäni, Kalle Vihtori Ketonen (1878-1950) syntyi myös Keihäsjärven Talolassa, Rajalan torpassa, johon hänen isovanhempansa olivat asettuneet jo vuonna 1822. Isä eli elämänsä noissa minullekin lapsuudestani hyvin tutuissa "jukolalaisissa" Läyliäisten maisemissa.
- Kun vuonna 1934, lokakuun kymmenentenä päivänä paljastettiin Nurmijärvellä August Veuron tekemä Aleksis Kiven patsas, oli meidänkin perheestä mukana juhlassa isä, äiti, veljeni Veikko ja sisareni Anni. (Minä en ollut mukana, koska synnyin vasta seuraavan vuoden lokakuussa!) Anni, joka silloin oli 9-vuotias, on kertonut tilaisuuden olleen hyvin juhlallisen. Varsinkin juuri se hetki, jolloin peite vedettiin pois patsaan päältä, on jäänyt vaikuttavana hänen mieleensä.
Matka oli ollut muutoinkin jännittävä: reissu oli tehty Veikon henkilöautolla. Veikolla ei vielä ollut ajokorttia, ja koko ajan pelättiin kuulemma, pysäyttääkö poliisi koko seurueen! Niin ei sentään käynyt. Ohessa on valokuva tuosta juhlatilaisuudesta. (Nurmijärven museon omistama). Siinä ovat seppelettä laskemassa rouva Svinhufvud ja maaherra Jalander. -Jostain taustalta saattaa löytää Kalle Vihtorinkin perhettä...
Tunnisteet: aleksis kivi, gåpå, keihäsjärvi, ketonen, kork, Läyliäinen, nurmijärvi, talola
Menneisyyttä, lapsuus Läyliäisissä.
Haastattelu kirjassa "Wanhan waltatien warrelta" (A.Alhainen)- 1999
Rauno Ketonen tallensi kotiseudultaan
monet rakennusaineet näyttelijäntyöhönsä
Rauno Ketonen katseli Läyliäisten Kinelan valkokankaalta 12-vuotiaana
välkkyviä suomalaisia elokuvatähtiä. Ansa Ikonen, Tauno Palo, Emmi Jurkka,
Emma Väänänen, Eino Kaipainen, Elsa Turakainen, Sasu Haapanen,
Hannes Häyrinen, Kirsti Ortola ja monet muut näyttelivät itsensä ihmisten
suosikeiksi. Rauno ei osannut uneksiakaan, että jonain päivänä he olisivat
hänen ystäviään ja työtovereitaan.
Monet vuodet Radioteatterissa, Televisioteatterissa ja Helsingin
Kaupunginteatterissa esiintynyt näyttelijä Rauno Ketonen muistelee
lapsuuttaan ja nuoruuttaan Läyliäisillä lämmöllä. Siellä koetut elämän
valoisat ja varjoisat muistot hän on osannut hyödyntää näyttelijän työssä
rakennustarpeiksi tehdessään erilaisia rooleja ihmiskuvista ja kohtaloista.
- Synnyin Läyliäisten Metsäkylässä syksyllä 1935. Olin kymmenpäisen
sisarusparven nuorin. Isäni, pienviljelijä Kalle Vihtori Ketonen oli
syntynyt vuonna 1878 ja äitini, Anna Lyydia vuonna 1897. Isä-Kalle hoiteli
hyvällä taidolla äidin kanssa pientä Ahopellon tilaa ja siitä oli leipä
otettava kovalla työllä isoiselle joukolle, kuvailee Rauno kasvupohjaansa.
- Isä seurasi tarkasti uusia virtauksia maanviljelyssä ja pani uudistuksia
toimeen aina ensimmäisten joukossa. Pellot salaojitettiin varhain, muutaman
lehmän navettaan rakennettiin automaattiset juoma-altaat ja
ruokinta-annostelijat. "Kraanasta" vääntäen tuli vesi tupaan myös ja
viemärit kaivettiin kunnolliset. Vaikka öljylampun lämmin valo muistuukin
mieleeni aivan varhaisvuosilta, saatiin sähkötkin taloon hankituksi heti,
kun se taloudellisesti oli mahdollista ja "Eeriksonin" veivipuhelin oli
kammarin seinälle. Puhelinnumero oli "Läyliäinen 86" . Vanhemman veljeni
Pekan rakentama jännittävä kidekone vaihtui aikanaan putkiradioksi.
Lauantain toivotut ja maanantai-iltojen kuunnelmat eivät päässeet minulta
ohi korvien, Rauno kuvailee.
- Paljon iloa ja onnea koin lapsuuteni Metsäkylässä, mutta myös paljon
surua ja tuskaa sitten, kun viisivuotiaan elämää alkoivat sodan vuodet
koulia. Veljet lähtivät rintamalle monien tuttujen ikätovereittensa kanssa.
Jotkut palasivat, Yrjö-veli ei. Mutta niinhän oli jokaisen silloin eläneen
kohdalla. Selvittiin, käytiin koulumme ja etsittiin omaa paikkaamme
elämässä.
- Pääsin ylioppilaaksi Hyvinkään Yhteiskoulusta vuonna 1955, kävin
armeijan, luin Helsingin Yliopistossa psykologiaa ja kieliä. Sitten
päätinkin pyrkiä Suomen Teatterikouluun. Pääsin, valmistuin näyttelijäksi
ja aloitin työni Radioteatterissa. Menin naimisiin ja Ritva-vaimoni kanssa
olemme yhä yhdessä - meillä on neljä lasta ja kymmenen lastenlasta! Näin
puristaa Ketonen elämänsä pähkinäkuoreen.
Rauno Ketonen on esiintynyt vakinaisten työpaikkojensa lisäksi kaikilla
Helsingin näyttämöillä. Sitä kokemusta ei ihan kaikille näyttelijöille
siunaannu. Hän sai tehtäväkseen lukemattomia, hyviä isoja rooleja.
Se oli kuitenkin ankaraa työtä.
- Oli vuosia, jolloin joka aamu lähdin kello kuudeksi televisioon, sieltä
yhdeksitoista teatteriin harjoituksiin, iltapäivällä kello kolmeksi radioon
tai televisioon nauhoituksiin ja sieltä illaksi näytäntöön! Nuorena jaksoi!
Vaikka nyt olen ollut jo parikymmentä vuotta erossa teatterista ja vaikka
näyttelijän työ onkin kaikkein katoavaisinta, monet vielä muistavat ja se
lämmittää mieltä, Rauno sanoo. Vakava sairastuminen katkaisi hänen
menestyksekkään uransa aivan liian varhain.
Mikä sitten oli Raunon uran tärkein tai rakkain rooli? Kysymykseen tulee
vastaus pienen miettimisen jälkeen:
- Vaikeata nimetä. Mutta kun ajattelen roolejani Helsingin
Kaupunginteatterissa, niin eittämättä ensimmäisenä palaa mieleeni "Kuningas
Ubu". Siinä sai pistää urut auki laidasta laitaan!. Se oli Alfred Jarryn
tekstiin pohjautuva hurja, villi tarina lapsekkaasta, pirullisesta,
oikukkaasta, räyhäävästä, juonittelevasta tyrannista. Kun sellaisena
despoottina piti näyttämöä hallussaan koko täyden illan, tunsi todella
näytelleensä. Raskas rooli, mutta antoisa, Rauno määrittelee.
Ensimmäinen monologi
- Lapsuuden kotikylää muistelen usein - vaikka ei sillä enää nimenä edes
ole Läyliäisten Metsäkylä, haikailee Rauno ja kaivaa samantien muistinsa
sokkeloista hauskan jutun:
- En tiedä viittasiko ensimmäisen "monologini" tulevaan uraan näyttämöllä
kun sitä paasasin vaikka ei ässänkään lausuminen ei vielä ollut hallussani.
Into puhumiseen oli kai jo silloin suuri.
Tapaus oli tällainen:
- 30-luvulla kierteli posetiivari, italialainen Vald Mond, etelän pitäjiä
joka kesä. Hänellä oli pienet kärryt, joilla kuljetti maallista
omaisuuttaan ja posetiiviaan. Marakattia ei hänellä ollut, mutta
onnenlehtiä eli semmoisia avattavia arpalehtisiä hän myyskenteli. Niistä
ostaja sitten sai lukea ennustuksia omasta tulevaisuudestaan. Tämä Vald oli
parrakas, nuhruisen komea ilmestys. Yönsä hän nukkui talojen ladoissa tai
ulkosuojissa. Mutta ystävällinen hän oli ainakin lapsille. Hänen tulonsa
taloon oli aina jonkinlainen odotettukin tapahtuma. Hän veivasi posetiivin
kampea ja säveliä tulvi ilmoille. Jotain hän soiton tahdissa hyräilikin.
Monelta kesältä minä muistan tämän elämäntaiteilijan soittohetket, mutta
hänen ensitapaamisensa oli minuun varmaan tehnyt järisyttävän vaikutuksen,
koska vähäisellä sana- ja kirjainvarastollani olin kuulemma illalla
tavattomalla innostuksella selvittänyt asemalta kotiin tulleelle isälleni:
" Itä! Täällä kävi tetä! Partatetä! Tetä toitti purlittan, purlittan,
purliiiittan! Tetä kyty, mittä itä. Äiti tano atemalla.Tetä anto
onnenlehden! Kun tetä lähti, äiti kanvärttiä pitti mun käteen!"
- Kamfärtintippojen sively käteeni oli kai äidistä ollut jonkinlainen
varmistava käsien puhdistus, etteivät vaan mitkään kulkutaudit olisi
tarttuneet!
Aika aikaa kutakin
- Jonain kesäpäivänä, kun voimia on riittänyt, olen vielä poikennut
vilkaisemassa vanhaa kotitaloa, jonka uudet asujat ovat pitäneet hyvässä
kunnossa. Paljonhan Läyliäisillä on muuttunut. Elämä siellä vaikuttaa
hiljaisemmalta, ihmisiä vähemmän kuin 40-luvulla. Vanhalta asemanseudulta
ei löydy enää monia tuttuja taloja tai kauppapuoteja, poissa on vanha
"Pikku-Päkä" raiteineen päivineen. Ei enää tulla "junille" katsomaan, josko
tuttavia olisi tulossa Hyvinkään suunnalta.
-Kun yrittää vanhoja polkuja muistaen etsiä tietä Heratuksen yleiselle
uimarannalle, missä oli huima, ympäri pyörivä keinukin, eksyy taatusti
johonkin uuteen kesämökkikylään! No, mikäs siinä: aika aikaansa kutakin.
Varmaan nykyään Läyliäisillä asuvat rakastavat kotikyläänsä sellaisena kuin
se nyt on. Vaan muistoissa, tärkeissä kylähistorioissa ja ehkä vanhoissa
valokuvissa tulee entinenkin Läyliäinen onneksi aina säilymään, Rauno
Ketonen pohtii.
PS. Kuvamuistoja teksteineen lapsuudesta Läyliäisissä 1940-luvulla löydät täältä:
http://www.saunalahti.fi/~rketonen/albumit/lapsuusmuistoja/Tunnisteet: Läyliäinen
