keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Aleksis Kiven viimeiset sanat

Aleksis Kiven viimeiset sanat.

Tutkielma, kirjoittanut psykofilologian dos. R. E. Vähäketo (mm 1980 luvun biofilologian lumelaitoksen julkaisut)

Paljon on kiistaa käyty niistä viimeisistä sanallisista viestimisyrityksistä, joita kuoleva kirjailija A. Kivi teki Tuusulassa, väliin ehkä kalseaan saunaan teljettynä, väliin sieltä kuolinyönään veljensä mökkikammariin päästettynä uudenvuoden yönä 1872.
Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Veli Alpertista ja V. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: "Minä elän, minä elän!"

Suunnilleen tällaisena tarina eli lähes 100 vuotta. Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, Lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.
Samaan teemaan tarttui V. Meri, joka kirjassaan "Aleksis Stenvallin elämä" antaa lukijan ymmärtää, että Alpertin sopottaessa vaimolleen: "Nyt se pian kuolee", olisi Kivi tähän vastannut: "Minä elän!", tarkoittaen siis olevansa vielä hengissä. Tämmöiseen päätelmään oli tullut myös päsmäröivän Alpertin pojanpoika, räätäli Kivi, kun sitä häneltä kysyttiin vuonna 1955. Kun häneltä silloin myös kyseltiin, tiesikö hän mitään Aleksin ja Alpertin keskinäisistä väleistä noina aikoina, kieltäytyi hän asiasta mitään sanomasta.

Miksei näinkin, että Aleksis Kivi tarkoitti sanoillaan vain sarkastisesti olevansa yhä elossa. -Mutta tarkoin aikoja, paikkoja, muistiinpanoja ja tietopalasia tutkien olen päätynyt tulkinnassa biopsykologisen filologian menetelmin toisaalle.

Lapinlahden exitustohtoreitten toxinit mursivat luonnollisesti Kiven herkän terveyden niin pahasti, ettei se myöhemmin inhimillisissäkään olosuhteissa olisi palannut ennalleen. Kun hän pääsi pois sairaalasta, ei Nurmijärven kunta, joka oli kulttuuria kaihtava ja lahkolaismaisen tyrpeähenkinen, tietenkään tahtonut päästää tätä syntistä opiskelijarenttua kotikuntaansa ja syntymämaisemiinsa Palojoelle. Kunta joutui kuitenkin pitkin hampain luovuttamaan 4 Smk Kiven kuljetuskustannuksiin sairaalasta Tuusulaan veli Alpertin hoteisiin ja joutui vielä tekemään sitoumuksen, että toimittaisi 5 tynnyriä rukiita vuodessa hoitomaksuksi. Kun Kivi ei sitten elänyt edes täyden viiden tynnyrin edestä, joutui loppuosa (noin 0,8 tynnyriä) Nurmijärven laareista ihan hukkaan Alpertti-veljen kätköihin. Ihme kyllä, takaisinperintään ja oikeustoimiin ei ryhdytty, ehkä siksi, että tiedettiin Alpertin itaruus ja muutoinkin suvun äksy maine. Myöhemmin kunta on kaiketi omansa riipinyt "Omasta pojastaan", jonka peijaisia se raamatullisella Taaborin mäellään viettää joka suvi. –Listipä kunta jossain vaiheessa "Seitsemän veljeksen" päätkin omaan vaakunaansa.

Mutta palatkaamme tästä välttämättömästä, vain viitteellisestä taustaselvityksestä suoraan noihin Kiven arvoituksellisiin sanoihin: "Minä elän, elän!" Tarkka tutkimukseni paljastaa kylmän totuuden. Viimeisillä sanoilla ei ollut mitään tekemistä "elämisen" kanssa, päinvastoin. Lääkäreiden ja ympäristön ja kunnan homeisen rukiin myrkyttämänä oli kirjailijan maksa pahasti vaurioitunut. Kivuissaan hän tajusi tämän itsekin. Koomassa ja sekavuustilassa hän yritti vielä keltaisen kalpeana viime sanoillaan ilmoittaa kuolinsyynsä. Kun hän kuitenkin puhui horroksessa jo sekaisin suomea ja ruotsia, toisteli hän nyt ruotsiksi: "LEVER, LEVER!"
Kaitaälyinen Alpertti, joka jonkin verran osasi ruotsia, ajatteli sanojen merkitsevän "elän, elän". Tarkiainen ja muut taiteen perunkirjoittajat yhtyivät mielihyvin tähän runoisaan tulkintaan. Kenenkään mieleen ei juohtunut, että sana merkitsee näin toisteltuna pikemminkin: "MAKSA, MAKSA…". Tällä tavoin kiusattu Kivi yritti viime voimillaan ilmaista kovan kivun kyljessään vievän hänet nyt kuolemaan.
Copyright by Rauno Ketonen

posted by Rauno Ketonen @ 10:43 ap. 0 comments

torstaina, lokakuuta 05, 2006

Olavi Paavolainen elokuussa 1959


Olavi Paavolainen elokuussa 1959
(muistelma, kirjoittanut Rauno Ketonen)

Olin valmistunut näyttelijäksi Suomen Teatterikoulusta keväällä 1959. Edessä oli kiinnityksen ottaminen johonkin ammattiteatteriin. Saimme kaikki valmistuneet näyttelijänalut hyviä tarjouksia. Yleensä kurssitoverini pyrkivät ns "elävän teatterin" palkeille eli normaaleihin teattereihin ympäri Suomen: Helsinkiin, Tampereelle, Kotkaan, Hämeenlinnaan; hyviä teattereita oli lukuisia. Minä olin jostain syystä jo lapsesta alkaen arvostanut Radioteatteria, olin innokkaasti kuunnellut rätisevistä vastaanottimista aina kidekoneesta lähtien tuota virtuaalista teatteria, jossa henkilöt olivat vain ääniä ja kuuntelija sai itse mielikuvituksessaan hahmotella tapahtumapaikat tehosteiden ja muiden ääniviitteiden avulla. Minulle ei siten tuottanut mitään vaikeuksia ottaa vastaan tarjottu näyttelijän vakanssi tästä silloisesta Suomen "suurimmasta" teatterista. Monet ihmettelivät valintaani puhuen kovasti elävän kosketuksen saamisen tarpeesta yleisön kanssa. Minä en tuntenut mitään polttavaa tarvetta sellaiseen.

Marja Rankkala, koulumme tunnustettu radioilmaisun tuntija ja opettaja, Radioteatterin ohjaaja, piti ratkaisuani ihan oikeana. Hän kertoili meille teatterikoulun kahvihuoneessa Radioteatterista hyvin innoittavaan sävyyn. "Siellä on sitäpaitsi johtajana itse Olavi Paavolainen", hän sanoi. Nimi Olavi Paavolainen ei tuntunut silloin monestakaan kovin tutulta, joku rohkeni tokaista "kuka Olavi Paavolainen?". Onneksi kysyjä en ollut minä, vaikka hyvin olisin voinut ollakin, sillä niin vähän tietoa minulla oli tuosta 20-luvun Tulenkantajain keulahahmosta. Tunnustan, että en ollut siihen mennessä lukenut hänen kirjojaan. Marja jyrähti tuohtuneena kyselijän tyhmyydelle ja alkoi selvittää Olavi Paavolaisen henkilöhistoriaa tulisella antaumuksella. Ja alkoihan meille kaikille selvitä todella, miten merkittävä mies Paavolainen oli ollut ja yhä oli, vaikka ei enää vuosiin ollut itse mitään julkaissutkaan, vaan oli keskittynyt vuodesta 1948 lähtien Radioteatterin johtamiseen.

Ennen kuin seuraavana syksynä, elokuussa, menisin ilmoittautumaan Radioteatterin "Suurelle päällikölle", kuten häntä kuulemma nimitettiin, luin vielä varmuuden vuoksi niin paljon kirjallista materiaalia kuin vain sain käsiin Tulenkantajista sekä Paavolaisesta kirjailijana ja ikkunoiden aukaisijana Eurooppaan. Ainakin kursoorisesti kävin läpi eräät hänen teoksensa, Nykyaikaa etsimässä, Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa, Kolmannen valtakunnan vieraana, Lähtö ja loitsu, Risti ja hakaristi. Mielenkiintoista luettavaa. Silmiini alkoi piirtyä näkymiä kiihkeästi sykkivistä öisistä suurkaupunkimaisemista mainosvalojen värikkäässä välkkeessä. Autot, junat, lentolaivat syöksyivät eteenpäin, nuoret, hurmioituneet ihmiset riensivät kohti valoisaa tulevaisuutta. Näin silmissäni metallivälkkeisen, virtaviivaisen, upean urheiluauton kiitämässä pitkin Helsingin Heikinkatua matkustajinaan leegio lahjakkaita nuoria kirjailijoita, runoilijoita; Mika Waltari, Elina Vaara, Katri Vala, Yrjö Jylhä, Uuno Kailas,Arvi Kivimaa ja paljon muita. Näkyvimpänä hahmona auton ylellisellä nahkaistuimella istui pitkä, ryhdikäs nuori mies, savukkeen pää hohti punaisena pitkässä imukkeessa, frakin liepeet hulmusivat tuulessa, keltaiset kiiltonahkakengät säihkyivät ja terävä katse suuntautui kauas horisonttiin. Tällaisia näkökuvia siis syttyi mieleeni. Mitenkään tutuilta eivät nämä mielikuvat tuntuneet, minä olin kotoisin aivan toisenlaisesta maailmasta, minulle oli tuttua pienviljelijäkodin maalaisnäkymät ja tunnelmat ja siinä lisänä se kirjallisesti sivistävä kulttuuripaketti, minkä silloisen oppikoulun suomenkielen tunneilta olin saanut elämään eväiksi ulkoa opeteltuine vänrikkistooleineen, väinämöisineen. Mutta tottakai olivat muistissa myös Kiven seitsemän tuttua ja kotoista veljestä. Viimeisintä pääomaani oli myös juuri saamani pätevä näyttelijäkoulutus.

Elokuussa 1959 lähdin sitten Fabianinkadun varrella olevaan Radiotaloon. Minulle oli varattu aika, jolloin voisin mennä tapaamaan Paavolaista ja sen jälkeen voisin tutustua talon studioihin ja muihin tiloihin. Varsinainen Radioteatterin kokoontuminen olisi muutaman päivän päästä.

Olin käynyt radiotalossa aiemminkin, joten tuo jyhkeä kivitalo ja osoite Fabianinkatu 15 oli jo hämärästi tuttu. Suuri ovi kaarevassa syvennyksessä, tummassa laatassa kirjoitus Yleisradio ja porttioven oikealla puolella pystysuunnassa radion tutut, korkealle ohi toisen kerroksen ulottuvat neonvalokirjaimet. Suurten lehmusten rivi varjostaa kadun vastakkaista puolta. Avaan painavan ulko-oven ja alakerran eteisessä ilmoitan sisäänkäynnin vieressä olevan tiskin takana olevalle vahtimestarille, että olen tullut tapaamaan Olavi Paavolaista. Vahtimestari selvittää, miten löytäisin perille. Minulle selviää, että radion tilat eivät ole pelkästään tässä Fabianinkadun kiinteistössä, vaan myös vastakkaisen Unioninkadun puolella olevassa talossa. Siellä olivat itse asiassa kaikki muut kuin äänitys- ja lähetystilat. Talot yhdistävän sisäpihan kautta pääsi suoraan Unioninkadun tiloihin, ja sieltä lähden nyt etsimään tulevan teatterini johtajaa. Katson kellostani, että olen oikeaan aikaan koputtamassa oikealle ovelle. Minua jännittää hiukan, kun tiedän kohta tapaavani legendaarisen Tulenkantajan.

Koputan, kuuluu kutsu käydä sisään. Sanon hyvät päivät ja astun hyvin järjestetyn toimistohuoneen työpöytää kohti. Pöydän ääressä käsikirjoitus- ja kirjapinojen takana istuu Paavolainen. Ajatukseni kelaavat vimmatusti edestakaisin. Olen hämmentynyt. Ei toimistossaan oleva mies ole se Paavolainen, jota olin tullut tapaamaan. Lapsellinen mielikuvitukseni oli luonut aivoihini kuvan loistavasta, nuoresta, säkenöivästä kirjailijahahmosta, mutta ei ollut hahmoa muodostaessaan ottanut huomioon, että nyt ei eletä enää kaksikymmen tai kolmikymmenlukua, vaan vuotta 1959, ajan virrassa on siis kuljettu äärettömän pitkä matka eteenpäin läpi raskaiden sota-aikojen, menetysten, surujen, pettymysten, jälleenrakentamisen vuosien. Paavolainen itse on jo yli kymmenen vuotta sitten julkaissut sotaa tilittävän 'Synkän yksinpuhelun', jonka päiväkirjantarkkaa totuutta ei ollut haluttu ymmärtää ja hyväksyä, vaan se oli tyrmätty muka jälkiviisautena.

Minua tervehtimään nousee tukeva, pyylevä, ehkä hiven kumara mies, kooltaan yhä suuri kumminkin. Hän on 56 vuotias, mutta näyttää vanhemmalta. Päällä ei ole mitään frakkeja tai shaketteja, mutta puku on huolitellun siisti. Kasvot ovat pyöreät, hiukan turvonneet, niiden iho jotenkin läpikuultavaa, poskilla ja suuren nenän seudulla korostuneesti näkyviä hiussuonia, silmäluomet yrittävät peittää hiven liikaa pullistuneita silmämunia, silmien alla on syvät pussit, mies sipaisee tukkaansa, jota ei ole paljon jäljellä. Kädenpuristus on vahva. Esittäydymme. Yritän väkisin karkoittaa mielestäni valheellisen, vuosikymmenien takaisen näköiskuvan kirjailijasta ja palata tähän päivään. Paavolaisen pyöreiden silmien katse on ystävällinen, huolestunut, murheellinen, alistunut, kysyvä, ei kuitenkaan väsynyt. Poikkirypyt otsalla korostavat ilmettä. Puhe tapailee selkeyttä ja määrätietoisuutta, mutta painuu välillä änkytykseksi. Tajuan kyllä, että vaikka sanominen on vähän etsivää, on ajatus kirjailijan aivoissa täysin terävä. Silti tulee paha olo juuri tuon änkytyksen ja sen aihettamien taukojen takia.

Mutta pian tilanne lievittyy ja vihreä näyttelijänoviisi hyväksyy aivan ehdoitta tämän Paavolaisen ja ymmärtää täysin, että hän on yhä suuri ja pätevä ja luova kulttuuripersoona. En yhtään ihmettele, että hän on 'Suuri Päällikkö', jonka johdossa silloinen Radioteatteri pystyi luomaan monia muistettavia esityksiä. Paavolainen toivottaa minut tervetulleeksi Radioteatterilaisten joukkoon, kyselee mahdollisia mieliroolejani, kiinnostuu minun vahvasta kiintymyksestäni Kiven teksteihin. Häntä huvittaa, kun kerron, että pyrkiessäni täysin 'pystystä metsästä' tulleena teatterikouluun keväällä 1957, olin pääsykokeisiin yhdeksi tehtäväksi opetellut kaikkien seitsemän veljeksen roolit heidän joulunviettokohtauksestaan Impivaarassa ja myös esittänyt koko melskeisen vuoropuhelun arvovaltaiselle valitsijaraadille.

-Ensimmäinen tapaamiseni Olavi Paavolaisen kanssa on lyhyt, mutta mieleenjäävä. Täynnä innostusta tulevaan työhöni lähden sitten tutustumaan radiotalon tiloihin; studioihin välikerroksessa, kolmannessa kerroksessa, neljännen kerroksen 'Iirossa', kuuluttamoissa, tarkkaamoissa ja muissa yksiköissä... Tuo vanhanaikainen, suuri, sokkeloinen, hämärä, jännittävä talo tuli vuosien myötä hyvin tutuksi ja tulee aina pysymään mielessä kotoisena ja rakkaana teatteritalona.

(Copyright Rauno Ketonen)

posted by Rauno Ketonen @ 3:06 ip. 1 comments