keskiviikkona, lokakuuta 11, 2006

Aleksis Kiven viimeiset sanat

Aleksis Kiven viimeiset sanat.

Tutkielma, kirjoittanut psykofilologian dos. R. E. Vähäketo (mm 1980 luvun biofilologian lumelaitoksen julkaisut)

Paljon on kiistaa käyty niistä viimeisistä sanallisista viestimisyrityksistä, joita kuoleva kirjailija A. Kivi teki Tuusulassa, väliin ehkä kalseaan saunaan teljettynä, väliin sieltä kuolinyönään veljensä mökkikammariin päästettynä uudenvuoden yönä 1872.
Yleisestihän tämä sairaan Kiven kidutuksen viime aika puettiin heti hengen lähdettyä mitä kauneimpiin ja valheellisiin sanasoitantoihin. Veli Alpertista ja V. Tarkiaisesta lähtien on lyöty mynttiä ja myyttiä siitä, kuinka kauniisti kansalliskirjailija puhtaiden pitsilakanain välissä ja läheisten hellässä hoidossa jätti kiitollisena hyvästit rakkaille kotikunnaille ja kirkastunein katsein hymyten haastoi: "Minä elän, minä elän!"


Suunnilleen tällaisena tarina eli lähes 100 vuotta. Ehkäpä ensimmäisen kerran tätä tosikkovalhetta murenteli aikoinaan eräs Suomen parhaimmista teattereista, Lahtelainen Nostoväkinäyttämö, Kiven elämää ja työtä käsittelevässä älykkäässä ja taidokkaassa esityksessään.
Samaan teemaan tarttui V. Meri, joka kirjassaan "Aleksis Stenvallin elämä" antaa lukijan ymmärtää, että Alpertin sopottaessa vaimolleen: "Nyt se pian kuolee", olisi Kivi tähän vastannut: "Minä elän!", tarkoittaen siis olevansa vielä hengissä. Tämmöiseen päätelmään oli tullut myös päsmäröivän Alpertin pojanpoika, räätäli Kivi, kun sitä häneltä kysyttiin vuonna 1955. Kun häneltä silloin myös kyseltiin, tiesikö hän mitään Aleksin ja Alpertin keskinäisistä väleistä noina aikoina, kieltäytyi hän asiasta mitään sanomasta.

Miksei näinkin, että Aleksis Kivi tarkoitti sanoillaan vain sarkastisesti olevansa yhä elossa. -Mutta tarkoin aikoja, paikkoja, muistiinpanoja ja tietopalasia tutkien olen päätynyt tulkinnassa biopsykologisen filologian menetelmin toisaalle.

Lapinlahden exitustohtoreitten toxinit mursivat luonnollisesti Kiven herkän terveyden niin pahasti, ettei se myöhemmin inhimillisissäkään olosuhteissa olisi palannut ennalleen. Kun hän pääsi pois sairaalasta, ei Nurmijärven kunta, joka oli kulttuuria kaihtava ja lahkolaismaisen tyrpeähenkinen, tietenkään tahtonut päästää tätä syntistä opiskelijarenttua kotikuntaansa ja syntymämaisemiinsa Palojoelle. Kunta joutui kuitenkin pitkin hampain luovuttamaan 4 Smk Kiven kuljetuskustannuksiin sairaalasta Tuusulaan veli Alpertin hoteisiin ja joutui vielä tekemään sitoumuksen, että toimittaisi 5 tynnyriä rukiita vuodessa hoitomaksuksi. Kun Kivi ei sitten elänyt edes täyden viiden tynnyrin edestä, joutui loppuosa (noin 0,8 tynnyriä) Nurmijärven laareista ihan hukkaan Alpertti-veljen kätköihin. Ihme kyllä, takaisinperintään ja oikeustoimiin ei ryhdytty, ehkä siksi, että tiedettiin Alpertin itaruus ja muutoinkin suvun äksy maine. Myöhemmin kunta on kaiketi omansa riipinyt "Omasta pojastaan", jonka peijaisia se raamatullisella Taaborin mäellään viettää joka suvi. –Listipä kunta jossain vaiheessa "Seitsemän veljeksen" päätkin omaan vaakunaansa.

Mutta palatkaamme tästä välttämättömästä, vain viitteellisestä taustaselvityksestä suoraan noihin Kiven arvoituksellisiin sanoihin: "Minä elän, elän!" Tarkka tutkimukseni paljastaa kylmän totuuden. Viimeisillä sanoilla ei ollut mitään tekemistä "elämisen" kanssa, päinvastoin. Lääkäreiden ja ympäristön ja kunnan homeisen rukiin myrkyttämänä oli kirjailijan maksa pahasti vaurioitunut. Kivuissaan hän tajusi tämän itsekin. Koomassa ja sekavuustilassa hän yritti vielä keltaisen kalpeana viime sanoillaan ilmoittaa kuolinsyynsä. Kun hän kuitenkin puhui horroksessa jo sekaisin suomea ja ruotsia, toisteli hän nyt ruotsiksi: "LEVER, LEVER!"
Kaitaälyinen Alpertti, joka jonkin verran osasi ruotsia, ajatteli sanojen merkitsevän "elän, elän". Tarkiainen ja muut taiteen perunkirjoittajat yhtyivät mielihyvin tähän runoisaan tulkintaan. Kenenkään mieleen ei juohtunut, että sana merkitsee näin toisteltuna pikemminkin: "MAKSA, MAKSA…". Tällä tavoin kiusattu Kivi yritti viime voimillaan ilmaista kovan kivun kyljessään vievän hänet nyt kuolemaan.

Copyright by Rauno Ketonen