lauantaina, syyskuuta 02, 2006

Epikriisi

Laajentuvia palloja ja aorttoja.
1
En pidä sairaaloista, en vaikka nimenä olisi niinkin kaunis kuin Meilahti. –Ehkä sana on alkujaan etymologisesti tarkastellen tarkoittanut "Nuorten koivujen lahtea", en ole varma. Kipua, kuolemaa, myös parantumista viidessätoista kerroksessa. Alimmassa kerroksessa vierekkäin tulevien potilaitten vaatteidenluovutuspaikka ja kuolleena poistuvien muistokappeli. Edelliseen nyt sentään horjahtelen ainakin tällä kertaa 16.7.2002. Siviilivaatteet ja oma persoonallisuus riisutaan ja jätetään sinne kellariin isoon muovisäkkiin suljettuina vähäpuheisen varastovirkailijan vartioitaviksi ja tilalle annetaan virttynyt, aina liian iso sairaala-asu. Miksi ovatkin niin masentavan rumia nuo housut ja paidat? Monesko kerta tämä jo lienee viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, kun saavun tähän Hiltoniin, ehkä yhdeksästoista. Olen totisesti oppinut oikeat kuviot! Hissi nostaa minut oikeaan kerrokseen, nyt peräti ylimpään, sinne viidenteentoista. Normaalit seremoniat: sosiaaliturvatunnukset, tervetulotoivotukset, "missä-mikin-osastolla-on"-selostukset. Sänkyjen pyörät vinkuvat viiltävästi, siniset, kylmät neonvalot välkkyvät. Olen pian numero 131035 huoneessa 6 osastolla 152. Liukuhihna on lähtenyt liikkeelle. Jotain on muuttunutkin sitten kaukaisen 70-luvun: Enää ei kuulu korkeiden puukenkien alituista kopinaa. Lääkärit ovat lopullisesti astuneet alas niiltä epämukavilta koturneiltaan, tai olisikohan minun kuuloni vaan heikentynyt? Myöskin hoitajat ovat hyvin ystävällisiä kaiken kiireensä keskellä.
Yksi uneton yö ja aamulla kello seitsemältä vinkuu sänkyni jo vieden minua pitkin mutkikkaita käytäviä jonnekin alakerroksiin tämänkertaista "operaatiota" varten. Tulee kylmä, kun iso paitariepu riisutaan ja nimettömät leikkausavustajat kieräyttävät minut, numeron 131035 kapealle leikkuualustalle. He maalaavat oikean käteni ja rintakehäni keltaisella desinfiointinesteellä, roiskivat sitä varmuuden vuoksi laajemmallekin. Muovipeite asetetaan päälleni, eihän minun tarvitse näkyä, ainoastaan steriilin, laihan käsivarren, se on tällä kertaa pääosassa tässä näytelmässä. Muovi on kylmä, kovalaskoksinen, räikeän vihreä, kukaan ei ikimaailmassa kehtaisi peittää sellaisella esimerkiksi autoaan. Letkuja laskimoon, pullot tippumaan nesteitään, EKG tikittämään ja piirtämään sydämeni sekavaa, epätasaista, rytmivapaata käyrää monitorin näytölle. Odottelua lavetin kylmällä teräksellä. Kirurgi saapuu, sanoo nimensä, mutta en saa siitä muovin alla selvää. Kuulen selostettavan: "Menen oikean käden rannevaltimosta sydämeen, en reisivaltimon kautta". Se onkin viisasta, koska reisivaltimon kautta mentäessä viimeisilleen pullistunut vatsa-aorttani aneorysma saattaisi vaikka puhjeta, ajattelen. "Sitten ammun varjoaineen ja kokeilen pallolaajennusta ahtaassa sepelvaltimossa". Kirurgi hakkaa rannettani kämmensyrjällään taitavin karateiskuin kuin halkoa saadakseen valtimon näkyviin, onnistuu lopulta, iskee puudutuspiikkejä sinne tänne, vetää veitsellä rannevaltimoni auki ja työntää teräsvaijerin tuuma tuumalta eteenpäin kohti sydäntäni. Äkkiä vaijeri pysähtyy kuin seinään ja minä ähkäisen kivusta. Olen juuri "se yksi tuhannesta", jolla tuossa vaiheessa saattaa suoni spasmisoitua. Suoneen ruiskutetaan jotain asiaa helpottavaa ja hetken päästä ujutetaan vaijeri uudelleen kohti sydäntä, nyt se liukuu melkein esteettä perille, varjoaine ruiskutetaan ja se sihahtaa läpi sydämen ja suonten ja aivojen kuin tulikuuma löyly. Monitori näyttää, että 80:n prosentin sepelvaltimoahtautuma löytyy LAD:n A-osasta. Uusi vaijeri laajennettavine palloineen vaihdetaan valtimoväylään. Avustaja pudottaa steriileitä instrumentteja lattialle. Kirurgi kiroaa hillitysti, ja koko pallolaajennusyritys on keskeytettävä likaantuneen "holkin" takia. Minä tunnen myötätuntoa kirurgia kohtaan, sillä hän on selvästi erittäin pätevä ammattimies. Sitä paitsi hän on ensimmäinen lääkäri 30-vuotisen vaivaisurani aikana, joka sanoo: "Moka oli meidän"! Hän jatkaa: "Yritetään parin päivän päästä uudelleen". Minun tuurillani käy aina näin. Kuuluisa Murphyn laki on tehty nimenomaan minua varten. Vihreät peitot puretaan, avoin valtimo sidotaan kumiletkulla niin kireästi, että ranne on katketa ja kämmenpuoli pullistuu vähitellen isoksi, kauniin siniseksi palluraiseksi. Numero 131035 kärrätään sängyn pyörät kitisten takaisin viidenteentoista kerrokseen odottamaan kipu- ja kuumehoureissaan seuraavaa matkaa alakerroksiin.
2. (Takautuma)
Uneni ovat kahtena seuraavana särkyisenä yönä pelkkiä painajaisia. Tällä kertaa painajaisessa olen ensin leikkaussalissa, missä mahalaukkuani leikellään ja leikellään, vaikka todellisuudessa ei minulla mitään laukkua enää olekaan, kun aikoinaan Jorvissa ensimmäinen sille alueelle tehty leikkaus epäonnistui pahasti ja herra Murphy piti huolen, ettei säästävää operointia voitu tehdä, vaan vietiin kaikki. -Tosin silloin oli ennen mihinkään leikkauksiin ryhtymistä vitkuteltu viikkoja, taputeltu vatsalle ja sanottu, että nyt näyttelijä taitaa vähän liioitella vatsakipujaan, todennäköisesti ovat semmoisia toiminnallisia häiriöitä vaan. Eivät arvanneet, että näyttelijälläkin saattaisi olla sisuksissaan kaksi puhjennutta, perforoitunutta mahahaavaa, jotka pistävät valittamaan näyttelemättäkin. Loppuja laukunjätteitä jouduttiin sitten jatkuvien kipujen perästä toisen sairaalan uusintaoperoinnissa leikkelemään irti maksasta ja muista sisäelimistä epäonnisen "B II" jälkeen. Silloin taas kävi niin, että puolen tuuman treeniputki, joka oli pantu tuomaan maksanseudulta pois leikkuumärkyyttä, juuttui kahden viikon paikallaanolon jälkeen kiinni niin pahasti, että kipu jomotti ja jomotti ja herra Murphy vaan katseli muina miehinä vierellä. Kun minä olin siitä jomotuksesta toistuvasti huomauttanut, tultiin putkea lopulta irroittamaan. Ei se onnistunut enää sairaanhoitajien voimin. Piti häiritä itse pääkirurgia, joka tulikin lopulta paikalle motkottaen hoitajille kiireestään ja että "eikö nyt yhtä treeniä osata ottaa pois, ei semmoinen koskaan paikalleen ole jäänyt". Ei jäänyt silloinkaan. Vähän varovaisemmin ensin kokeiltuaan ja huomattuaan, että kiinni se on, käänsi pääkirurgi treenin pään solmuun kouransa ympärille ja repäisi kaikella voimallaan, jota tuntuikin olevan riittävästi, sillä kyllä treeni irtosi ja minun kipukarjahdukseni myötä sinkoutui sisuksistani semmoinen määrä moskaa, ettei olisi ikinä yhteen ihmiseen luullut kertyvänkään. Piti puhdistaa sänky ja vastapäinen seinä ja hoitajat ja pääkirurgi ja lopulta luututa koko huone. Sehän se pahinta oli, että pääkirurgi tahriutui niin pahasti, mitä niistä muista. Kyllä se säksättikin sitä ja tätä, kun sille lennätettiin uutta, puhdasta asua, mutta toisaalta, itsehän oli sen letkun kiskaissut. Minuakin siinä joku sattui vilkaisemaan ja kysyi "sattuuko". Kyllä, kyllä sattui. Siinä rytäkässä oli nimittäin repeytynyt vatsanpeitteeseeni laaja tyrä, mutta suolet pysyivät sisällä. Se kivulias tyrä on minulla vieläkin ja pistää kävelemään vähän sivuttain koukkuasennossa. Olen antanut sen olla, sillä kysyttyäni myöhemmin tältä pääkirurgilta mahdollista tyränkorjaamista, vastasi hän kai pahan ryöpytyksensä muistaen ja siitä vielä kiukkuisena: "Pankaa siihen nyt vaikka joku vanha korsetti!" Sen koommin en tähän tyräysasiaan puuttunut, sillä tiesin, että herra Murphy olisi ilomielin johdattanut minut juuri tämän saman pääkirurgin paikkailtavaksi ja siinä tilanteessa jompikumpi meistä olisi voinut motata toistaan pahasti, eikä se olisi ollut miellyttävää. Kannan siis minulle melkein tuottamuksellisesti tyrätyn tyräni mukanani. Sen verran kumminkin otti päähän tuo "vanhan korsetin" ehdottaminen, että ostin uuden, kunnollisen tyrävyön sen sijasta ruumistani tukemaan. Onhan nyt valmiina laaja aukko, mistä patologi pääsee aloittamaan omat työnsä aikanaan.
3.
Mutta nyt makaan tahdottomana, väsyneenä, silti elossa pari vuorokautta Meilahden viidennentoista kerroksen huoneessa no 6, jonka ikkunasta on kuulemma "äärimmäisen upea näkymä yli Helsingin".
Sitten kaikki uusitaan. Huomaan, että kirurgilla on uudet apumiehet tällä kertaa.
Nyt laajennus onnistuu, pallo survaisee muutamalla yli viidentoista ilmakehän paineiskulla sepelvaltimon tukkeutuman auki ja sille kohdalle työnnetään pysyvästi teräsverkko pitämään väylää avoinna. Sydän saa lisää happea ja minä numero 131035 olen "valmis" siltä erää. Noin kuukauden kuluttua joku toinen pätevä verisuonikirurgi jossain toisessa kerroksessa voisi jo kuulemma yrittää leikata minulta lähes kuusi senttiä leveän vatsa-aortan pullistuman ennen sen puhkeamista. "Mutta se on iso operointi, eikä teidän kuntonne ole vahva". -Ei ole, ei...
Seuraavana päivänä jo pääsen lähtemään lääkittynä ja valtimo sidottuna kotiin. Mutta herra Murphy kulkee uskollisesti mukanani: Kuume alkaa kotona hyppiä lähelle 40 astetta ja horkka puistattaa.
4.
Mahdollisesti Meilahdessa saatuja bakteereja pitää lähteä häätämään pois aluesairaalaan. Siellä puen taas ylleni liian ison, rumanruskean virkapuvun, vyötärön kuminauha täytyy kiristää äärimmilleen, jotta housut pysyisivät edes jotenkin jaloissani. Numeron 131035 öiset kuumeet ja kivut ja painajaiset jatkuvat, nyt vain eri paikassa, sänkyjen pyörät huutavat täälläkin, neonvalot häikäisevät, mutta lääkärit ja hoitajat ovat ystävällisiä, enkä täälläkään kuule puukenkien lonksumista. Letkut pannaan viemään nesteitä ja antibiootteja laskimoon, 169:n CRP alkaa tulla alaspäin, punaisia verisoluja valutetaan muovipullosta lisää, kun Hb laskee seitsemäänkymmeneen kahdeksaan.Varmuuden vuoksi suoritetaan myös vatsatähystys, mutta nielemästäni letkusta ei tahdota päästä skoopilla keliakisesta tynkämahastani lainkaan eteenpäin. "Suoliston rakenne näyttää suuresti muuttuneen Billroth kakkosen jälkeen". Niinhän se näyttää, näkeehän sen jo päältäkin. Löydöksiä on ja lääkkeitä annetaan. "Anemian takia on neljän viikon päästä syytä miettiä kolonoskopiaa". Niinpä niin, jos vaikka maligniteetti. Viikon aluesairaalassa maattuani pääsen kotihoitoon neljätoista lääkettä mukanani. Kaikki eivät mahdu lääkelaatikkooni.
5.
Jo vuosikymmeniä sitten elimistöä rasittaneiden pirullisten, outojen oireiden, syntyneiden diagnosiepäselvyyksien ja aikoinaan osittain holtittomien kirurgisten epäonnistumisten takia makailen nyt haavatyrineni, ajoittain kovine kipuineni, vajaatoimintoisine sydämineni ja syön lääkkeitä ja yritän olla ajattelematta, miten vereni valtaväylän pullistuma 5,8 sentin leveydestään yhä vain laajenee. Herra Murphy odottaa uskollisesti lähistöllä ja on valmiina kuljettamaan minut aluesairaalaan ja sitten ihan sinne yläkerroksiin, mistä olivat taivaalliset näkymät yli Helsingin ja tiedä, vaikka laajemmaltikin. -Hän pitää tiukasti hallussaan kutsuntapapereitani, joista yksi kutsuu aluesairaalaan sydänkontrolliin 27.8.2002 klo yhdeksäksi viideksitoista ja toinen saman paikan kirurgiselle poliklinikalle kolonoskopioihin 3.9.2002 klo yhdeksitoista ja lopulta sitten kolmas Meilahteen verisuonipuukkomiesten lavetille 16.9.2002 klo yhdeksitoista. "Kuinkas minä saan mahtumaan näin monta tapahtumaa kalenterini lehdille?", kysyn herra Murphylta. Hän hymyilee vinosti ja sanoo: "Eiköhän se kalenteri tämän jälkeen pysykin sitten jo tyhjänä."
6.
Minä sittenkin positiivisesti ajattelemaan, että katsotaan tuolloin 16.9.2002, mitä minulle silloin verisuonikirurgian osastolla sanotaan tai tehdään. Pasmat olivat kyllä selvät: puukotuslavetti oli minulle varattuna. Sinne menin sovitusti Murphyn saattelemana valmistautuneena antautumaan asiantuntijain käsiin. Ilmoittivat, että huomenissa leikataan. Minä jo vaihtamaan siviilikamppeita sairaalapuvustoon ja asettautumaan sänkyyn viimeistä yötä varten. Vaan tuli kumminkin taas muutos. Tapaamani kirurgi ehdotti, että pannaankin pullistelua estämään stenttiproteesi. Se saattaisi onnistua ja olisi kevyemmän luokan operointi ja minä voisin hyvinkin jäädä henkiin huonoine sydäminenikin. Semmoista stenttiä ei kumminkaan voitu noin vain hyllyltä ottaa, vaan sopiva pitäisi tilata mittojen mukaan. "Tehdäänkös nyt niin, että menettekin kotiin takaisin ja tulette uudestaan kuukauden päästä, 14 päivänä lokakuuta ja operoidaan silloin tällä systeemillä?" No, tottakai se minulle sopi! Tulihan siten melkein kuukausi melko varmaa elinaikaa vielä lisää! Minä äkkiä pinoan leikkauspaidat ja muut sairaalaloimet takaisin ja lähden kotiin. Murphy kyllä jolkuttaa tulla mukanani ja kyselee: "Eikös olekin mukavaa reissaamista?" No, mitä minä hänestä, olinhan yhä elossa! Nyt piti vaan orientoitua saamaan helposti laitettava stenttiproteesi sisuksiinsa.
Kolmen päivän päästä, 19.9.2002 soitti kumminkin tämä kirurgi ja sanoi, että ei se nyt näinkään käy. Olivat porukalla katsoneet kuvadokumenttejä aneorysmastani ja tulleet siihen tulokseen, että ei se sisään ujutettava kaksihaaraputki sittenkään pysyisi minun mutkikkaassa aortassani, vuotamaan se alkaisi ilman muuta. "Mitähän, jos pantaisiin koko homma seis ja katsottaisiin ensi vuonna helmikuun 27. päivänä tilannetta uudestaan. Tulette silloin tänne ja kassalla käytyänne seuraatte lattian mustaa viivaa ultraäänipaikkaan, jossa mittaillaan sitten pullistuman sen aikainen koko. Että jos tällä lailla konservatiivisesti edettäisiin." Minä sopottamaan onnellisena myöntöäni. Vielä sain ohjeeksi: "Jos tulee kovat vatsa- tai selkäkivut, kannattaa hakeutua hoitoon, koska silloin on kyseessä aortan puhkeaminen ja tuota..." Ei tämä kirurgi raaskinut siinä puhelimessa sanoa, että puhkeaminen tietää loppua, kivuliasta loppua. Ei raaskinut, kun oli nähnyt minun raihnaisen ja heikon habitukseni. Hyvä niin.
7.
Sillä lailla läheni nyt tämän 2003 vuoden helmikuun kohtalokas päivä ja MUSTAN lattiaviivan seuraaminen Meilahden käytävillä. Murphy vinoilee, että tulipahan oltua totta vie nopeassa tahdissa moneen kertaan leikkuuvalmiudessa ja sieltä taas poistetuksi. Huomaan, että hänellä on kuin pieni hiven kunnioitusta minua kohtaan: "Eihän sitä kaikki noin huonokuntoiset tuommoista eestaasrallia olisi kestäneetkään." Olen samaa mieltä. Katsotaan, miten kauan tässä vielä reissaillaan.
Minä kärräytän sovittuna päivänä (27.2.2003) itseni tuttuun Meilahteen, missä aneorysmaa taas mittaillaan ja Murphy saa pitkän nenän! Eipäs ollut tullut pullistelulle leveyttä lisää kuin 2 milliä ja ystävällisen ja herttaisen nuoren lääkäritytön luvalla pääsen kotiin ilman mitään operointivaateita! Seuraavan kerran menen mittailtavaksi vasta 28.8.2003. Siis todennäköisesti koko kevät ja kesä (melkein) täyttä elämää jäljellä!! Huraa! Painu sinä, Murphy, nurkaan häpeämään!
Tämän epikriisin kirjoitti
Rauno Ketonen, sairastelija

PS. Vuonna 2006 ollaan yhä hengissä, kiitos Meilahden taitavien verisuonikirurgien, jotka operoivat vatsa-aortan turhat, yli 8 sentin levyiset pullistelut kesällä 2006. Herra Murphy sai pitkän nenän!! -Elonpäiviä tuli siis odottamatta lisää, ja niistä nautitaan täysin siemauksin.

Copyright by Rauno Ketonen

posted by Rauno Ketonen @ 5:08 ip.