perjantaina, syyskuuta 01, 2006

Oudot aistimme

Tosikertomus tapahtumista Hyvinkään rautatieasemalla marraskuussa vuonna 1950.
Muistiin merkinnyt Rauno Ketonen

Oli keskiviikko, marraskuun 22 päivä vuonna 1950. Oli ollut normaali koulupäivä Hyvinkään yhteiskoulussa, jossa kävin silloin kolmatta luokkaa. Tuona iltapäivänä oli odotettavissa vielä mielenkiintoinen tapahtuma. Kuvaamataidon opettajamme Marja Puustisen johdolla lähti osa luokastamme katsomaan jotakin päivänäytöksenä esitettävää taide-elokuvaa elokuvateatteri Arenaan . Elokuvan nimeä en muista, mutta se ei ole tärkeätä, sillä siitä en aiokaan kirjoittaa, vaan tapahtumista elokuvan jälkeen.

Filmin päätyttyä me oppilaat lähdimme kukin omilla kulkuvälineillämme ja omia reittejämme koteihimme. Tuolloin minullakin oli jo tuttu majapaikka, ei enää vieras "pensionaatti", kuten vielä ensimmäisellä luokalla ollessani. Sisareni Annin perhe oli nimittäin muuttanut Hyvinkäälle ja asui nyt Vanhantienkadulla olevassa omakotitalossa ja minä majailin heidän luonaan. Äitinikin oli usein siellä hoitelemassa Annin ensimmäistä lasta, jos Annilla oli tärkeitä menemisiä. Nytkin tiesin myös äidin olevan Hyvinkään asunnossa, vaikka varsinainen kotimme oli yhä Läyliäisten Metsäkylässä, jossa isällä oli pieni pienviljelyspaikka, Ahopelto nimeltään. Se oli vahvasti yhä myös minun kotini, ja melkein joka viikonvaihde tuli käydyksi siellä, tutussa lapsuuskodissa.Minä kävin koulussa polkupyörälläni, sillä marraskuusta huolimatta lunta ei ollut paljonkaan ja pyörällä pystyi hyvin ajelemaan koulumatkat. Ajelin ajatuksissani Arenalta Siltakatua kauppalan keskustaa kohden. Rautatieaseman kohdalla tuli mieleeni mennä vilkaisemaan, oliko asemakioskin ikkunassa ehkä jotain kiinnostavaa lehteä tai kirjaa. En nyt pystyisi mitään ostamaan, mutta poikkesin kumminkin asemalle. Jätin pyörän kioskin takana olevalle telineelle ja menin tutkimaan ikkunan lehtivalikoimaa.
Hätkähdin, kun kuulin Riihimäeltä päin saapuvan junan matalan, särisevän äänisireenin ulvahduksen. Se ei ollut tuttusointinen suomalaisen junaveturin pillin ääni, vaan karkeampi ja matalampi ja vieraampi. Tietenkin heti kohta tajusin, että venäläinen veturihan se siinä tulla puhahteli vetäen pitkää tavaravaunukuormaa. Tuolloin Suomen rataverkostolla kulki paljonkin venäläistä kalustoa. Niiden reiteistä en ollut tarkemmin selvillä, mutta ehkä osa liikenteestä liittyi sotakorvauskuljetuksiinkin. Tai sitten lastina noissa vieraan näköisissä umpinaisissa CCCP-tavaravaunuissa oli jotain muuta kuljetettavaa. Käännyin kioskin lasi-ikkunalta katselemaan vieraan maan junaa ja erityisesti sen korkeata, punainen tähti nokassaan pullistelevaa veturia. Veturi oli kookas ja massiivinen. Näissä Neuvostoliiton junissa oli aina täysin venäläinen henkilökunta, ja tuntui, että niillä oli kuluissaan kuin jokin etuoikeus kotimaan juniin verrattuna. En ollut koskaan huomannut, että junan pysähtyessä kukaan olisi poistunut junasta edes jaloittelemaan asemasillalle. Tällaisissa tavarajunissa näki itse asiassa ihmisiä vain veturissa, veturin ikkunasta kuin jotenkin luvatta suomalaisen aseman tapahtumia katselemassa. Kukaan heistä ei koskaan ryhtynyt puhumaan kenenkään veturin sivuitse kulkevan suomalaisen kanssa. Juna kokonaisuudessaan oli kuin jokin hermeettisesti suljettu osanen vierasta valtakuntaa. Hyvinkäällä vieraat junat saattoivat pysähtyä hetkeksi, ehkä edessäpäin piti tehdä joitakin järjestelyjä, jotta ne pääsisivät jatkamaan matkaansa. Tämäkin jatkaisi aivan kohta eteenpäin, ehkä Helsinkiin, en tiedä varmasti.

Tästä hetkestä alkavat kokemukseni ja tuntemukseni, joita en osaa selittää tai ymmärtää. Käännän katseeni punatähtiveturin korkealla olevaan ikkunaan. Näen kuin siluetteina kaksi virkalakkista, tummapukuista veturimiestä. Lienevät veturin kuljettaja ja apumies. Ikkuna on auki. Äkkiä sisälläni ja ympärilläni kaikki muuttuu, vääntyy. Näkökuvani tulevat aivan veitsenteräviksi. Tuijotan hievahtamatta veturin ikkunaa. Ikkuna-alue laajenee ja saa selkeät, rajatut, tummat reunat. Sinertävän kirkas valo, melkein silmiin koskeva, lisääntyy veturin suurentuneessa ikkuna-aukossa.. Siinä ei näy enää äskeistä kahta veturimieshahmoa, vaan ikkunassa on isäni! Aivan selvästi isäni. Ei kuvana, vaan elävänä. Yritän rynnätä kioskin edestä muutamat metrit lähemmäs veturia, aivan sen viereen, korkealla olevan ikkunan alle, mutta en pysty liikkumaan. Kylmä hiki kohoaa otsalleni. Kaikki aseman äänet ovat vaienneet, on täysin hiljaista. Vieras, kova, kuin neonputkiloisteinen valo veturin ikkunassa lisääntyy yhä. Isä näkyy ikkuassa yhä selvemmin. Hän katsoo minuun, hän tuntee tietysti minut, mutta hän ei puhu mitään. Hän on aivan ääneti. Hän näyttää surulliselta, mutta hänen silmissään on kuitenkin minua lohduttamaan pyrkivä katse, lämmin, mutta väsynyt katse. Päässänäni jysähtää ja aivoissani tai jossakin alkaa takoa kuuluville ääni. Se on kuin oma ääneni, mutta kuitenkin vieras: "Isää viedään, isää viedään, isää viedään väkisin, ISÄ ON KUOLLUT, ISÄ ON KUOLLUT". Ääni kuuluu korvissani, sen kertoma tieto iskeytyy mieleeni. Yritän yhä päästä lähemmäs junaa, en pääse. Yritän puhua tai huutaa isälle, joka edelleen on aivan selvästi veturin sisällä ja katselee minua. Minä en saa mitään ääntä kurkustani. Mieleni täyttää lohduton kauhu ja selkeä tieto, että isäni on kuollut. En saa tietää, miten kauan sitten isä on kuollut ja missä. Tiedän vain, että hän on kuollut. Tämä isän olo veturissa, selvästi kuin vankina olo, hänen alistumisensa tilanteeseen, alistumisensa siihen, että hänet viedään pois väkivalloin, tämä on kuin osa yhä tapahtumassa olevaa siirtymistä kuolemaan, täysin lopullista, täysin totta. Hän ei voi estää sitä, minä en voi auttaa häntä.

Ympäristön äänet palaavat. Neuvostoliittolainen veturi ulvahtaa, parkaisee matalalla äänellä. Asemalaiturin ääniä kuuluu taustalla, repliikkejä, ovien auontaa, kolinaa, käsikärryjen pyörien rahinaa. Veturi päästää puhahduksia, pyörät lähtevät hitaasti nykien pyörimään, veturi vaunuineen lähtee kiskoilla eteenpäin nopeutuvaan tahtiin. Isä on yhä veturin ikkunassa äänettömänä katsellen. Ikkunan koko supistuu, palaa ennalleen, myös venäläisten veturimiesten hahmoja liikahtelee ikkunassa. Juna etenee yhä kauemmas Helsingin suuntaan. Minun salpautunut liikkumattomuuteni purkautuu, pystyn juoksemaan jonkin matkaa junan vierellä, mutta laituri loppuu pian ja on pakko pysähtyä. Nopeasti veturi on jo tavoittamattomissa, eikä ketään enää erota ikkunassa. Pitkä, kolkkaava, ruma tavaravaunujono kulkee veturin perässä, mutta pian kaikki on ohi ja raidepari on tyhjä.Minä huomaan joidenkin ihmisten katsoneen kummissaan, kun olen juossut junan rinnalla.
-Palaan kioskille ja otan polkupyöräni. Minä itken täyteen ääneen. Yritän peitellä sitä ja tainnuttaa sen nyyhkimiseksi. Muutama kioskilla seissyt on kyllä huomannut itkuni ja katselee minua pitkään, mutta ei kumminkaan kysy mitään. Talutan polkupyörän kadulle, nousen sen selkään ja lähden ajamaan kohti silloista Vanhantienkatua.En polje mitään tavatonta vauhtia, normaalisti vain. En erittele juuri kokemaani, niin vain oli tapahtunut. Yritän hiukan rauhoittua.
-Eräästä asiasta olen täysin varma. Tiedän, että isäni on kuollut, suren sitä ja itken yhä pyörää ajaessani. Kaikki tuntuu tällä hetkellä olevan ajan kulussa ennalta tiedettävissä, ajan rattaat lyövät tyhjää ja koneisto pyörii omaa tahtiaan, miten haluaa. Nyt juuri siten, että kaikki tuleva on minulle etukäteen tiedettävissä: Tuon kulman takaa tulee kääntymään näkyville semmoinen ja semmoinen auto, pian minut tulee ohittamaan polkupyörällä sen ja sen näköinen ihminen, pian tulen kuulemaan semmoisen ja semmoisen äänen. Kaikki myös tapahtuu juuri siten, kuin ne nyt edeltäpäin aisteillani koen. "Viive" etukäteiskokemuksen ja todellisen tapahtumisen välillä tuntuu vaihtelevan Hyvinkään katuja ajaessani muutamasta sekunnista ehkä pariin minuuttiin.
-Tämä deja-vu-tunnehan on tuttu kai kaikille ihmisille. Että juuri kokemansa on kokenut aiemmin tarkalleen samanlaisena. Ominaisuus on ollut minulla jo varhaisesta lapsuudesta. En ole koskaan yrittänyt selvittää paremmin, mistä siinä on kyse. Joitain selvityksiä olen kuullut. Että itse asiassa tuon etukäteistunteen kokija ei koe sitä etukäteen, vaan väsymyksestä tai jostain muusta syystä hän vain luulee tietävänsä ennakolta. Ehkä niin on.
-Mutta se mitä näin ja koin Hyvinkään rautatieasemalla, ei ole selitettävissä tällä "etukäteiskokemisella". Se oli jotain muuta. Tietoa jostain jo todella tapahtuneesta. Nyt se vain yhä jatkuu tällaisena etukäteiskokemisena. Uskallan jo miettiä, missä, koska isäni olisi kuollut. Tietojeni mukaan hän on ollut kotona Läyliäisillä. En ollut käynyt kotona edellisenä viikonvaihteena, olin nähnyt isän noin puolitoista viikkoa sitten. Hän oli ollut täysin terve ja hyväkuntoinen 72 vuotias, toimelias ja työteliäs kuten aina.Käännän pyöräni Vanhantienkadulle, olen pian perillä.
-Yhä jatkuu selkeänä kirkas tunne siitä, mitä tulee tapahtumaan, mitä tullaan sanomaan. Panen pyörän talon seinustalle. Nousen portaat, avaan oven eteiseen. Pysähdyn hetkeksi ja kuivaan silmäni taskusta ottamallani nenäliinalla. Tarttuessani keittiön oven kahvaan, tiedän, että kun avaan oven, näen äitini istuvan itkettyneenä pöydän ääressä olevalla penkillä. Hän tulee sanomaan minulle nyyhkäisten ensimmäisenä lauseenaan: "Meillä ei ole enää isää." Jos en vielä avaisi ovea, tietäisin etukäteen kaikki muutkin lauseet, mitä tultaisiin sanomaan, mitä äiti kertoisi tapahtuneen, miten isä oli kuollut. En halua siinä hetkessä kumminkaan pitempään elää tulevia hetkiä etukäteen, vaan avaan oven, astun sisään ja kuulen äidin penkiltä sanovan: "Meillä ei ole enää isää."

Mitä oli tapahtunut. -Edellisenä iltana isäni oli mennyt kylään katsomaan poikansa Pentin uutta liike- ja asuinrakennusta Läyliäisten asemalle. Rakennus ei ollut vielä täysin valmis, kaksikerroksisen kivitalon betoniportaikosta puuttuivat mm kaiteet, eikä portaikossa vielä ollut kunnon valojakaan. Isä oli aikansa kahvilla istuttuaan tehnyt lähtöä takaisin kotiin Ahopeltoon.. Hänen lähtiessään yläkerran asuintiloista hämärässä portaikossa alakertaan, oli häntä todennäköisesti varoitettu vielä kaiteitten puuttumisesta ja kehoitettu kulkemaan varovasti. Kuitenkin hän oli portaita astuessaan horjahtanut. Kun tukevaa kaidetta ei ollut, oli isä pudonnut pahasti betonilattialle. Heti oli riennetty apuun, isä oli ollut elossa ja hengittänyt. Häntä oli lähdetty viemään Lopen sairaalaan. Siellä isä oli kuollut. Mukana häntä sairaalaan viemässä oli ollut naapurin mies Mauri Malmelin. Hän vakuutti minulle myöhemmin: "Jos se lääkäri ei olis ruiskuttannu adrenaliinia suoraan isäs sydänlihakseen, ei hän olis kuollut".
-En tiedä, totta vai ei. Rautatieaseman kokemuksessani kyllä selvästi painottui se, että isä oli kuollut väkivaltaisesti, että häntä vietiin vieraassa junassa väkisin pois.Tämä kaikki oli tapahtunut siis edellisenä yönä. Lähtiessäni aamulla kouluun, emme olleet vielä saaneet mitään tietoa tapahtuneesta onnettomuudesta ja kuolemasta. Äidilleni oli asia ilmoitettu aamupäivän kuluessa. Minä en koulupäivänä saanut mitään tietoa kuolemasta. Minulle oli päätetty ilmoittaa vasta, kun tulisin koulusta.-Kuitenkin sain siis tiedon isän kuolemasta Hyvinkään rautatieasemalla sillä tavoin kuin olen kertonut.
-En tiedä, mihin kategoriaan tiede tämmöisen tiedonvälityksen sijoittaa, pitääkö sitä ollenkaan edes mahdollisena. Mahdollista ja järkyttävän totta se kumminkin oli tuolloin marraskuisena iltapäivänä vuonna 1950.
Copyright by Rauno Ketonen

posted by Rauno Ketonen @ 4:07 ip.