perjantaina, syyskuuta 01, 2006

Soitin-Aitan ilmapallo, kertomus lapsuudesta.

Soitin-Aitan ilmapallo.
Kertomus lapsuudesta. Rauno Ketonen

Oli maaliskuu keväällä vuonna 1948. Minä olin edellisenä syksynä aloittanut oppikoulun käyntini. Kuljin kouluviikon alkaessa kotoani Läyliäisistä Hyvinkäälle, jossa näitä korkeamman asteen opintojani suoritin Hyvinkään yhteiskoulussa. Siihen aikaan oli vielä käytössä kulkuneuvona kapearaiteisilla kiskoillaan Karkkilasta Hyvinkäälle puuskutteleva Pikku-Päkä muutamine vaunuineen. Koska olisi tullut liian rasittavaksi tehdä koulumatka joka päivä junakyydillä, oltiin tehty semmoinen järjestely, että asuin kouluviikot erään ikäneitomamman hoteissa. Hän nimittäin piti pitkämatkaisille koululaisille täysihoitolaa lähellä koulua, korkean mäen päällä sijaitsevassa talossaan. Meitä asui kolme, neljä oppilasta tämän pyylevän ja punakan Saalem-seurakuntaan kuuluvan ”Niinpä” neidin taloudessa.

Tämän lisänimensä hän oli saanut siitä, että hän aloitti ja päätti jokaisen lauseensa ”niinpä” sanaan ja toisteli sitä muutoinkin ihan irrallisena toteamuksena. Ei hän muutoin monia lauseita meille puhunutkaan. Hartaana uskovaisena hän kyllä itsekseen muisti usein kiittää Jumalaa. Me maalta olevat täyshoitolaiset toimme aina viikon muonat mukanamme: perunat, lantut, porkkanat, lihat, munat, voit, maidot. Niistä hän sitten valmisti meille päivien ateriat. Muistaakseni aikamoisia ruokamääriä hänelle pitikin tuoda rahallisen vuokran lisäksi. Hyviä ruokia hän kokkaili, muistan erityisesti hänen maukkaat punajuuripihvinsä.

Niinpällä oli merkillinen, jokaöinen rituaali. Hän käveli unissaan pitkin huoneita mumisten kuin jotain saarnaa lukien. Eihän siinä mitään pahaa, ei häntä tarvinnut ruveta herättelemään, sillä aikansa kuljettuaan hän palasi keittiössä olevaan vuoteeseensa uniaan jatkamaan. Tosin ensimmäisellä kerralla, kun minä keskellä yötä heräsin hänen tassutteluunsa, säikähdin niin, että olin sänkyni kastella. Kukaan muista koululaisista ei ollut muistanut varoittaa minua Niinpän yökuljeskelusta, ja heräsin siihen, että kymmenen sentin päässä naamastani tuijottivat minua muumiomaiset, liikkumattomat kasvot, joiden huulet höpisivät epäselvästi pitkiä monotonisia lauseita. Hän puhui unissaan paljon enemmän kuin valveilla. Sen verran pelästyin, että siitä lähtien aina iltaisin laitoin sänkyni viereen tuolin sillä tavoin nojalleen, että aina, jos unissaan kuljeksiva haamu saapui lähelle, kolahti tuoli ja minä heräsin. Kolahdukseen heräsi useimmiten Niinpäkin ja palasi keittiön puolelle.

Noina sodan jälkeisinä aikoina oli kaikesta pulaa, ihan tähdellisistä tarvikkeista, saati sitten kaikenlaisista askartelutarpeista tai makeisista. Sakariinilla maustettuja porkkanamurusia, ”Namimuruja” saattoi ostaa kioskista pussillisen, jos oli liikeneviä kolikoita, tai jopa herkutella kreikkalaisen ”Papakustan” kahvilassa jäätelöannoksilla, jotka nekin olivat pelkkää värjättyä jäähilettä, mutta silti niin herkullisia.
Minun ilojani oli myös joskus poiketa ”Soitin-Aittaan”, liikkeeseen, josta saatoin ostaa Matti-veljeltäni saamaani vanhaan, pieneen haitarikameraan 4 kertaa 6,5 sentin filmiä. Olin innokas valokuvailija ja yritin taskurahoistani säästää aina silloin tällöin filmin hinnan. Soitin-Aitassa kävin myös kuuntelemassa uusia savikiekkoja, noita 78 kierroksen upeita iskelmälevyjä. Vanhat, sotien aikana soineet iskusävelmät osasin kaikki sanasta sanaan, tahdista tahtiin, mutta uuttakin musiikkia ilmestyi koko ajan lisää. Joskus oli varaa peräti ostaa itselleen jokin haikea tai iloinen uutuuslevy. Meillä oli kotona His Masters Voice-matkagrammari, jolla sitten soittelin viikonloppuisin niin uusia kuin vanhoja levyjä. Yhä osaan ulkoa kaikkien 30-luvun lopun ja 40-luvun kotimaisten iskelmien sanat ja sävelet. Tokko parempia lauluja sen jälkeen on tehtykään. Ostettu levy täytyi pakata huolellisesti, ettei se olisi särkynyt junakyydissä seuraavana viikonloppuna. Sitä paitsi Niinpä-emännän ei sopinut missään nimessä nähdä semmoisia syntisiä musiikkiostoksiani.

Kerran kuulin, että nyt Soitin-Aitassa oli myytävänä ilmapalloja! Muistin hämärästi, että ennen sotaa olin vappuna saanut ihan oikean, kaasulla täytetyn värikkään ilmapallon. Isä kai oli tuonut sen minulle Helsingistä. Sen jälkeen en ollut nähnyt ilmapalloja kuin kuvissa. Minä halusin nyt ostaa semmoisen! Ei ollut vappu, mutta mitä siitä. Tutkiskelin rahavarojani ja totesin, että kyllä minä sen voisin hankkia. Meillä oli koulussa vapaatunti ja minä kiirehdin Soitin-Aitan tutuksi tulleen omistajan pakeille ostamaan palloa. Niitä oli kuulemma vielä muutama jäljellä, ne eivät olleet kaasupalloja, vaan ne täytettiin puhaltamalla niihin ilmaa. No, hyvä semmoinenkin, kyllä siitä jotain hupia irtoaisi. Myyjä otti tiskin alta pallon kuoret ja puhalsi täysin keuhkoin pallon valmiiksi ja sitoi langalla tiukasti sen suun umpeen. Pallo ei ollut sellainen kuin muistin vappupalloni olleen vuonna 1939. Se oli haalean väritön, ei ollenkaan pyöreä, vaan pitkulainen muodoltaan, mutta mahtavan isoksi myyjä oli saanut sen puhalletuksi. Se muistutti minusta isoa Zeppelin-ilmalaivaa, nokassa oli aivan kuin pieni, erillinen ohjaushyttiosastokin. Vaikka se ei ollutkaan kaasupallo, leijaili se kevyesti ilmassa ja laskeutui hitaasti alaspäin. Suunnittelin, että vesiväreillä maalaamalla siitä saisi oikein komean ja värikkään. Siihenhän voisi varovasti rakentaa ja liittää vaikka matkustajaosaston rungon alapuolelle. Komea ilmalaiva siitä tulisi!

Kaupat tehtyäni kuljetin palloni kiireesti täysihoitolan turviin, varoen, ettei se ryöstäytyisi viimaiseen kevätpuhuriin. Minun oli palattava vielä kouluun vapaatunnin jälkeen. Muutamat kadulla kulkijat näyttivät hymysuin katselevan komeata, langan päässä kuljettamaani ilmapalloa.
-Sain pallon ehjänä Niinpän asuntoon. Sisällä huoneessa tuuli ei veisi sitä, vaan saatoin laskea langan käsistäni. Muut täysihoitolaiset eivät olleet tulleet vielä koulusta ja emäntäkin oli kai jossain seurakuntansa kokouksessa. Oli heille näyttämistä, kun tulisivat. Pomputtelin hetken kevyttä palloa kattoa kohti ja annoin sen lopuksi laskeutua sänkyni päälle. Lähdin kiireesti kouluun vielä pariksi oppitunniksi.
Palasin koulun päätyttyä nopeasti täysihoitolaan, kipusin jyrkät portaat toiseen kerrokseen, missä varsinainen vuokralukaalimme sijaitsi. Avasin oven valmiina esittelemään kavereille suurta zeppeliinimäistä ilmapallolaivaani.

Vaan huoneessa kohtasi minua hurja näky! Sivuseinän tuoleilla istuivat vaitonaisina ja kalvakoina asuntolakaverini ja seurasivat tapahtumia. Keskellä huonetta seisoi Niinpä-neiti iso haarukka kädessään kuin valmiina iskemään. Pulska nainen oli hikinen kasvoiltaan ja punoitti kuin iso punajuuri. Hän lähti kahveli pystyssä ryntäilemään huoneessa edestakaisin selvästikin jahdaten minun ilmapalloani aseensa kanssa! Ilmapallo pomppi hänen edellään huoneen nurkasta nurkkaan nousten välillä keveästi kattoon saakka. Paljaalla kädellään Niinpä ei yrittänytkään saada otetta pallosta, vaan sohi sitä nimenomaan haarukalla. Järkyttyneenä seurasin vauhdikasta ja raivoisaa mellastusta. Oliko Niinpä täysin seonnut päästään, sillä kyllä hän yritti kaikkine voimineen iskeä ilmalaivastani ilmat pihalle! Lopulta hänen onnistuikin saada hyppivä pallo saarretuksi nojatuolin ja seinän väliin ja hän alkoi villillä vimmalla hakata sitä haarukallaan. Muutaman kerran sitkeäkuorinen pallo vielä nuljahti pois piikkien alta, mutta sitten tuli täysosuma, kuului pamaus ja zeppeliinistä oli vain rypistyneet kuoret jäljellä. Niinpän hurja vimma ei vielä siihen päättynyt, vaan kuin varmuudeksi hän sohi lisää reikiä pallon riekaleisiin.

Vaikka Niinpä oli vähäpuheinen, paitsi unissaan, aloitti hän nyt hurjan ja kimittävän huuto- ja haukuntaryöpyn. Sen kohteena olin minä, joka edelleen seisoin ovensuussa käsittämättä mistään yhtään mitään.- Niinpä, tässä sitä ollaan, niinpä!, puuskutti punoittava ikäneito, - kuinka sinä Rauno kehtaat järjestää talolleni ja minulle tällaisen häpeän! Sinunhan tuo karmea syntivehje oli, muut pojat eivät tienneet siitä yhtään mitään. Kuinka sinä kehtaat siveään kotiini tuoda tuommoisen iljettävän esineen. Minkä synnin vallassa sinä oikein olet nuoresta iästäsi huolimatta, niinpä! Sinunhan se oli, sinähän sen tänne olit tuonut?- Tuon teidän rikkomanne pallonko, minä kysyin pyörällä päästäni, - kyllä se minun oli. - Niinpä, niinpä! Nyt sinä otat nuo riekaleet, panet ne paperipussiin ja viet pussin heti paikalla tunkiolle ja hautaat sen sinne, niinpä! - Katsokin, ettet kellekään puhu asiasta yhtään mitään, ehkä synnillistä vehjettäsi ei kukaan naapureista ole nähnyt, ja minun taloni puhdas maine säilyy, niinpä! Niinpän itkunkimeä komentelu oli niin ehdotonta, että vastaan sanomatta ryhdyin hänen vaatimiinsa toimenpiteisiin. Niinpä toi ruskean paperipussin, antoi minulle haarukan ja käski sillä koota kumiriekaleet pussiin. Järkyttyneenä tein kaiken ohjeiden mukaan ja kävin hautaamassa pussin tunkioon. Palattuani minun piti vielä pestä taistelussa käytetty haarukka.- Hankaatkin sen niin puhtaaksi, ettei mitään häpeän jälkiä siihen jää, niinpä! komensi Niinpä. - Tämä asia jää nyt tähän, tästä ei enää sanaakaan puhuta, mutta Rauno yrittää tästä edes pysyä siveällä tiellä, niinpä, lisäsi nyt jo jonkinlaiseen tasapainoon päässyt täysihoitolan pitäjä.
-En minä mitään olisi osannutkaan asiasta puhua, kun en tiennyt, mistä tässä pallojahdissa oli ollut kysymys.

Seuraavana päivänä, kun me täysihoitolaiset uskalsimme Niinpän ollessa ulkona palata eiliseen aiheeseen, valisti jo viidennellä luokalla oleva huonekaveri minua asiassa. Hän hihitteli ja kysyi, enkö tosiaan ollut tiennyt, että Niinpän siveään huusholliin tuomani ilmapallo oli ollut isoksi puhallettu varmuuskumi! – En, en minä ollut tiennyt. Niin valistumaton minä maalaispoika olin vielä tuolloin oppikoulun ensimmäisellä luokalla.
Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä Niinpä, siveä ikäneito oli pystynyt heti paikalla tunnistamaan, mikä vehje tuo Soitin-Aitan täyteen puhallettu zeppeliini oli ollut. – Jaa’a, niinpä, tiedä häntä.

posted by Rauno Ketonen @ 3:58 ip.