Kaitafilmejä
Muistoja kaitafilmillä.
Vuonna 1959 ostin ensimmäisen kaitafilmikamerani. Se oli "tupla kasi", vieterivetoinen Bauer 88 C
Sillä tuli kuvattua kymmenittäin filmejä perheen tapahtumista, matkoista ym. Vanhin lapsemme Taina oli syntynyt, ja hänen touhuissaan riitti kuvaamista. Samoin sitten muidenkin lasten ensi askeleissa. Ensin mustavalkoisena, mutta heti kohta myös värillisenä. Tuon ajan värifilmit Kodak ja Agfa olivat jo ihan kelvokkaita.. Bauer oli täysin käsisäätöinen laite, erillisellä valotusmittarilla piti määritellä objektiivin aukon suuruus ja oikea etäisyys täytyi kiertää kohdalleen. Usein oli jokin tilanne jo ohi, kun vasta vääntelin asetuksia kohdalleen...
Pian hankin automatisoidumman kameran. Oli zoomit ja kaikki. Se oli japanilainen Elmo
Näillä kahdella kameralla kuvattuja filmejä minulla on tallella kai "kilometrikaupalla".
Joitakin otoksia on siirretty Youtubeenkin nuorimman poikani avustuksella. Minä en itse hallitse tuota siirtohommaa.
Jos haluat katsella näitä pätkiä, löydät niitä esim. osoitteista:
http://www.youtube.com/user/raunoerik#p/u/3/w3TLk65c9N0
http://www.youtube.com/user/raunoerik#p/u/6/UavRciaQ65g
http://www.youtube.com/watch?v=m5V4Nf3rWXk
http://www.youtube.com/watch?v=QTjaoR18i8M&feature=mfu_in_order&list=UL
http://www.youtube.com/watch?v=yTNt9g6CUps&feature=mfu_in_order&list=UL
http://www.youtube.com/watch?v=Tih78FNzCTY
http://www.youtube.com/watch?v=7aTEqjSs3bU&feature=related
Jos vielä saan siirtoapua, laittelen muitakin "kenkänauha"-filmejä nettiin.
Toivoisin kovasti, että kun minusta aika jättää, eivät lapset ja lastenlapset heittäisi roskikseen vanhoja filmikelojani, vaan ymmärtäisivät niiden arvon...
Tunnisteet: bauer 88C, Elmo, kaitafilmi
Painajaisunta 12.4.2001
Radioteatteria ei enää ole.
Jos olen oikein ymmärtänyt, YLE on ajanut alas Radioteatterin, kuten jo aiemmin myös vakinaisen Televisioteatterin. Minusta se on suurta ymmärtämättömyyttä, joka ei paljon todista nykyisen Yleisradion kulttuurimyönteisyydestä.
Huvikseni laitan tähän painajaisunen, jonka olen nähnyt vuonna 2001. Siinä näköjään jo uumoilen, että muistorikas, Olavi Paavolaisen luoma teatteri hävitetään. Unen ruotsinkielisillä näyttelijöillä ei tietenkään ole mitään tekemistä teatterin purkamisen kanssa. Mutta RAHASTA lienee ollut kyse, kun YLE on tämän "kulttuuri"-tekonsa tehnyt..
PAINAJAISUNTA 12.4.2001
Minä ajan autollani, vanhalla Trumpalla, pitkän matkan ilmeisesti Klaukkalasta Helsinkiin, entisen Fabianinkadun radiotalon luo. Aikomukseni on mennä näyttelemään, harjoituksiin tai nauhoituksiin. Minut on kutsuttu, minulla on aikataulu harjoituksista ja nauhoituksista. Kaikki ei kumminkaan näytä normaalilta.Taloahan ollaan purkamassa. Oudoksuen menen raunioille, sillä niitä ne ovat, kuin pommituksen jäljiltä.
Tapaan siellä LP:n ja joitakin muita ruotsinkielisiä näyttelijöitä, suomalaisia ei ole. Ahaa, siis nuo ovat kuin haaskalla suomalaisella rauniolla, yrittävät käyttää hyväkseen radiotekniikkaa, jota vielä näyttää olevan osin jäljellä eri kerroksissa. Kyllä minä tunnistan ala-aulasta, eteisestä alkaen paikat, vaikka ne ovatkin vaurioituneet. Välikerrokseen asti ainakin näyttää pääsevän nousemaan rikkonaisia portaita pitkin. Hissi ei toimi, sen rautaristikkoinen veräjä repsottaa puoliksi irrallaan.
P. tulee minun luokseni ja alkaa oudolla, hienostunutta tavoittelevalla suomenruotsalaisella murteellaan puhua, kysyy tulomatkani pituutta. Ihmettelen, miksi. Tuskin hän minun henkilökohtaisista matkarasituksistani on huolissaan. Kerron, että ajoin, että ajan yli 30 km mennen tullen.
Hän sanoo, että on tehty selvät laskelmat siitä, mikä on maksimiajomatka töihin, jotta siitä olisi vielä jotain hyötyä, jotta ajon rasitus ei ylittäisi taiteilijan luomiskykyä ja voimia, että on laskettu, mikä on pisin matka, jonka takaa omalla autolla ruuhkassa enää kannattaa laisinkaan tulla. Minä myönnän, että laskelmat voivat olla oikeat ja että minunkin ajomatkani on jo niillä rajoilla.
-P näyttää jotenkin vaivautuneelta, kun kyselen, miksi Radiotalo on hävitetty. Ei hän tiedä. No, ehkä ei. Hän ja muut ruotsalaiset näyttävät keränneen talosta kaikenlaista tavaraa: tauluja seiniltä, kuvia, arvokasta teknistä kalustoa, kaikkea, mitä ovat irti saaneet. -Miten voin olla varma, että juuri he. No siksi, että suomalaisia kollegoja ei paikalla ole, mutta suomenruotsalaisia on ja heillä on muassaan talteen korjattua tavaraa. BL siellä on ja muita Ruotsalaisen Teatterin näyttelijöitä koko joukko. Minä kipuan raunioille. Kuka tämän tihutyön on tehnyt, minä mietin. Kuitenkin tulen siihen tulokseen, että eivät ruotsalaiset ole taloa hävittäneet. Kyllä asialla on ollut Suomen kulttuuria ymmärtämättömät hallitusherrat ja johtajat. Paikalle rakennettaisiin varmaan jotain "tuottavaa", jokin uusi, ruma kuutiorakennus.
Vanhoja kelanauhoja, nauhakeloja on sikin sokin ilman nimilappuja pitkin rikkonaisia lattioita. Mieleni on tuskainen tämän hävityksen keskellä. Voimani ovat vähissä. Minä en jaksaisi ottaa mitään talteen, vaikka tajuan, että tuhotyötä on tehty ja että varmaan myöhemmin rakennuksen ja sen arkistojen hävittämistä kaduttaisiin.
Mietin P:n sanomisia työmatkastani. Hän saattaa olla oikeassa. Pitkä matka on rasittanut minua, kyllä minä sen huomaan. Olen hyvin väsynyt. Selviää, että P itse on ollut muuttamassa maalle, mutta haluaa nyt tietää muitten kokemuksia pitkästä matkasta.
Minä kapuan raunioissa Välikerroksen hajotettuihin tiloihin saakka. Seinät ovat osittain pystyssä ja koko tekninen kalusto näyttää ehjältä. Sääli, mikä sääli! Joitain arvottomia pikku kuvia radion kehityksen ajoilta riippuu seinillä näyttelijöiden valokuvien joukossa. Aion minäkin ottaa muistoksi pienen historiakuvan, mutta en jaksa vääntää sitä irti seinäkoukustaan. Mitä minä sillä tekisinkään…
Herään vähitellen unesta nyt aamulla klo 7 12.4.2001. Otan sydänlääkkeeni ja tulen kirjoittamaan tämän.
Painajaisunensa muistiin merkitsi
Rauno Ketonen
Tunnisteet: painajaisuni, radioteatteri, televisioteatteri, Yle
