Viestirulla-Rauno Ketonen: syyskuuta 2006

torstaina, syyskuuta 28, 2006

Päin Mäntyä Sanomat

-kultturellinen kuvalehti-
:)

_________________________________________

Lähetyskiellot ym palautteet vara-apupäätoimittajalle

torstaina, syyskuuta 07, 2006

Nauvon sääkset, Finnish Ospreys

On ollut mukava seurailla keväästä lähtien sääksien touhuja Nauvossa NatureIT:n webbikameran avulla. Pian sääkset lähtevät etelää kohti. Mukana ovat myös ensikertalaiset, Eelis ja Elmeri.

maanantaina, syyskuuta 04, 2006

I began to think.., Rupesin ajattelemaan

I began.

Because I have not much time left,
I began to think.
I began to think a lot
and I wanted to write down what I think,
so that others would know that I think.
But that 'lot' should be tightened.
I remembered that poets can do it.
I asked my wife to bring poem books
from the library for me to study
and she brought me nine poem books.
I noticed that poetry had become tight:
One of my old einoleinos was thicker
than all these nine new together.
That must be tightening of saying!
On the other hand I noticed that
many of those poems were
only one sentence but it however
filled the whole page as in:

"man is mushroom born in tree".

I do not understand what is tightened there,
and I do not understand why that tightening
is expanded to fill the whole page.
I just do not understand
even though I began to think.
Best to stop in time.

Rauno Ketonen

Minä rupesin.

Kun minulla ei ole enää paljon aikaa,
rupesin ajattelemaan.
Rupesin ajattelemaan paljon
ja halusin kirjoittaa, mitä ajattelen,
jotta muutkin tietäisivät,
että ajattelen.
Mutta paljous pitäisi tiivistää.
Muistin, että runoilijat osaavat tehdä niin.
Pyysin vaimoani tuomaan kirjastosta
runokirjoja opikseni ja hän toi
yhdeksän runoteosta.
Huomasin, että runous on tiivistynyt:
Yksi vanha einoleinoni oli paksumpi
kuin nämä yhdeksän uutta yhteensä.
Se on jo sanomisen tiivistystä!
Toisaalta huomasin, että moni runo
oli vain yksi lause, mutta täytti silti koko sivun.
Kuten:
"ihminen on puussa syntynyt sieni".
Minä en ymmärrä, mitä siinä on tiivistetty,
enkä minä ymmärrä, miksi se tiivistys
oli lavennettu täyttämään koko sivun.
En minä vaan ymmärrä, vaikka rupesin
ajattelemaan.
Paras lopettaa ajoissa.

Rauno Ketonen

Tunnisteet: I began, Rauno Ketonen, runo, rupesin ajattelemaan

lauantaina, syyskuuta 02, 2006

Epikriisi

Laajentuvia palloja ja aorttoja.
1
En pidä sairaaloista, en vaikka nimenä olisi niinkin kaunis kuin Meilahti. –Ehkä sana on alkujaan etymologisesti tarkastellen tarkoittanut "Nuorten koivujen lahtea", en ole varma. Kipua, kuolemaa, myös parantumista viidessätoista kerroksessa. Alimmassa kerroksessa vierekkäin tulevien potilaitten vaatteidenluovutuspaikka ja kuolleena poistuvien muistokappeli. Edelliseen nyt sentään horjahtelen ainakin tällä kertaa 16.7.2002. Siviilivaatteet ja oma persoonallisuus riisutaan ja jätetään sinne kellariin isoon muovisäkkiin suljettuina vähäpuheisen varastovirkailijan vartioitaviksi ja tilalle annetaan virttynyt, aina liian iso sairaala-asu. Miksi ovatkin niin masentavan rumia nuo housut ja paidat? Monesko kerta tämä jo lienee viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana, kun saavun tähän Hiltoniin, ehkä yhdeksästoista. Olen totisesti oppinut oikeat kuviot! Hissi nostaa minut oikeaan kerrokseen, nyt peräti ylimpään, sinne viidenteentoista. Normaalit seremoniat: sosiaaliturvatunnukset, tervetulotoivotukset, "missä-mikin-osastolla-on"-selostukset. Sänkyjen pyörät vinkuvat viiltävästi, siniset, kylmät neonvalot välkkyvät. Olen pian numero 131035 huoneessa 6 osastolla 152. Liukuhihna on lähtenyt liikkeelle. Jotain on muuttunutkin sitten kaukaisen 70-luvun: Enää ei kuulu korkeiden puukenkien alituista kopinaa. Lääkärit ovat lopullisesti astuneet alas niiltä epämukavilta koturneiltaan, tai olisikohan minun kuuloni vaan heikentynyt? Myöskin hoitajat ovat hyvin ystävällisiä kaiken kiireensä keskellä.
Yksi uneton yö ja aamulla kello seitsemältä vinkuu sänkyni jo vieden minua pitkin mutkikkaita käytäviä jonnekin alakerroksiin tämänkertaista "operaatiota" varten. Tulee kylmä, kun iso paitariepu riisutaan ja nimettömät leikkausavustajat kieräyttävät minut, numeron 131035 kapealle leikkuualustalle. He maalaavat oikean käteni ja rintakehäni keltaisella desinfiointinesteellä, roiskivat sitä varmuuden vuoksi laajemmallekin. Muovipeite asetetaan päälleni, eihän minun tarvitse näkyä, ainoastaan steriilin, laihan käsivarren, se on tällä kertaa pääosassa tässä näytelmässä. Muovi on kylmä, kovalaskoksinen, räikeän vihreä, kukaan ei ikimaailmassa kehtaisi peittää sellaisella esimerkiksi autoaan. Letkuja laskimoon, pullot tippumaan nesteitään, EKG tikittämään ja piirtämään sydämeni sekavaa, epätasaista, rytmivapaata käyrää monitorin näytölle. Odottelua lavetin kylmällä teräksellä. Kirurgi saapuu, sanoo nimensä, mutta en saa siitä muovin alla selvää. Kuulen selostettavan: "Menen oikean käden rannevaltimosta sydämeen, en reisivaltimon kautta". Se onkin viisasta, koska reisivaltimon kautta mentäessä viimeisilleen pullistunut vatsa-aorttani aneorysma saattaisi vaikka puhjeta, ajattelen. "Sitten ammun varjoaineen ja kokeilen pallolaajennusta ahtaassa sepelvaltimossa". Kirurgi hakkaa rannettani kämmensyrjällään taitavin karateiskuin kuin halkoa saadakseen valtimon näkyviin, onnistuu lopulta, iskee puudutuspiikkejä sinne tänne, vetää veitsellä rannevaltimoni auki ja työntää teräsvaijerin tuuma tuumalta eteenpäin kohti sydäntäni. Äkkiä vaijeri pysähtyy kuin seinään ja minä ähkäisen kivusta. Olen juuri "se yksi tuhannesta", jolla tuossa vaiheessa saattaa suoni spasmisoitua. Suoneen ruiskutetaan jotain asiaa helpottavaa ja hetken päästä ujutetaan vaijeri uudelleen kohti sydäntä, nyt se liukuu melkein esteettä perille, varjoaine ruiskutetaan ja se sihahtaa läpi sydämen ja suonten ja aivojen kuin tulikuuma löyly. Monitori näyttää, että 80:n prosentin sepelvaltimoahtautuma löytyy LAD:n A-osasta. Uusi vaijeri laajennettavine palloineen vaihdetaan valtimoväylään. Avustaja pudottaa steriileitä instrumentteja lattialle. Kirurgi kiroaa hillitysti, ja koko pallolaajennusyritys on keskeytettävä likaantuneen "holkin" takia. Minä tunnen myötätuntoa kirurgia kohtaan, sillä hän on selvästi erittäin pätevä ammattimies. Sitä paitsi hän on ensimmäinen lääkäri 30-vuotisen vaivaisurani aikana, joka sanoo: "Moka oli meidän"! Hän jatkaa: "Yritetään parin päivän päästä uudelleen". Minun tuurillani käy aina näin. Kuuluisa Murphyn laki on tehty nimenomaan minua varten. Vihreät peitot puretaan, avoin valtimo sidotaan kumiletkulla niin kireästi, että ranne on katketa ja kämmenpuoli pullistuu vähitellen isoksi, kauniin siniseksi palluraiseksi. Numero 131035 kärrätään sängyn pyörät kitisten takaisin viidenteentoista kerrokseen odottamaan kipu- ja kuumehoureissaan seuraavaa matkaa alakerroksiin.
2. (Takautuma)
Uneni ovat kahtena seuraavana särkyisenä yönä pelkkiä painajaisia. Tällä kertaa painajaisessa olen ensin leikkaussalissa, missä mahalaukkuani leikellään ja leikellään, vaikka todellisuudessa ei minulla mitään laukkua enää olekaan, kun aikoinaan Jorvissa ensimmäinen sille alueelle tehty leikkaus epäonnistui pahasti ja herra Murphy piti huolen, ettei säästävää operointia voitu tehdä, vaan vietiin kaikki. -Tosin silloin oli ennen mihinkään leikkauksiin ryhtymistä vitkuteltu viikkoja, taputeltu vatsalle ja sanottu, että nyt näyttelijä taitaa vähän liioitella vatsakipujaan, todennäköisesti ovat semmoisia toiminnallisia häiriöitä vaan. Eivät arvanneet, että näyttelijälläkin saattaisi olla sisuksissaan kaksi puhjennutta, perforoitunutta mahahaavaa, jotka pistävät valittamaan näyttelemättäkin. Loppuja laukunjätteitä jouduttiin sitten jatkuvien kipujen perästä toisen sairaalan uusintaoperoinnissa leikkelemään irti maksasta ja muista sisäelimistä epäonnisen "B II" jälkeen. Silloin taas kävi niin, että puolen tuuman treeniputki, joka oli pantu tuomaan maksanseudulta pois leikkuumärkyyttä, juuttui kahden viikon paikallaanolon jälkeen kiinni niin pahasti, että kipu jomotti ja jomotti ja herra Murphy vaan katseli muina miehinä vierellä. Kun minä olin siitä jomotuksesta toistuvasti huomauttanut, tultiin putkea lopulta irroittamaan. Ei se onnistunut enää sairaanhoitajien voimin. Piti häiritä itse pääkirurgia, joka tulikin lopulta paikalle motkottaen hoitajille kiireestään ja että "eikö nyt yhtä treeniä osata ottaa pois, ei semmoinen koskaan paikalleen ole jäänyt". Ei jäänyt silloinkaan. Vähän varovaisemmin ensin kokeiltuaan ja huomattuaan, että kiinni se on, käänsi pääkirurgi treenin pään solmuun kouransa ympärille ja repäisi kaikella voimallaan, jota tuntuikin olevan riittävästi, sillä kyllä treeni irtosi ja minun kipukarjahdukseni myötä sinkoutui sisuksistani semmoinen määrä moskaa, ettei olisi ikinä yhteen ihmiseen luullut kertyvänkään. Piti puhdistaa sänky ja vastapäinen seinä ja hoitajat ja pääkirurgi ja lopulta luututa koko huone. Sehän se pahinta oli, että pääkirurgi tahriutui niin pahasti, mitä niistä muista. Kyllä se säksättikin sitä ja tätä, kun sille lennätettiin uutta, puhdasta asua, mutta toisaalta, itsehän oli sen letkun kiskaissut. Minuakin siinä joku sattui vilkaisemaan ja kysyi "sattuuko". Kyllä, kyllä sattui. Siinä rytäkässä oli nimittäin repeytynyt vatsanpeitteeseeni laaja tyrä, mutta suolet pysyivät sisällä. Se kivulias tyrä on minulla vieläkin ja pistää kävelemään vähän sivuttain koukkuasennossa. Olen antanut sen olla, sillä kysyttyäni myöhemmin tältä pääkirurgilta mahdollista tyränkorjaamista, vastasi hän kai pahan ryöpytyksensä muistaen ja siitä vielä kiukkuisena: "Pankaa siihen nyt vaikka joku vanha korsetti!" Sen koommin en tähän tyräysasiaan puuttunut, sillä tiesin, että herra Murphy olisi ilomielin johdattanut minut juuri tämän saman pääkirurgin paikkailtavaksi ja siinä tilanteessa jompikumpi meistä olisi voinut motata toistaan pahasti, eikä se olisi ollut miellyttävää. Kannan siis minulle melkein tuottamuksellisesti tyrätyn tyräni mukanani. Sen verran kumminkin otti päähän tuo "vanhan korsetin" ehdottaminen, että ostin uuden, kunnollisen tyrävyön sen sijasta ruumistani tukemaan. Onhan nyt valmiina laaja aukko, mistä patologi pääsee aloittamaan omat työnsä aikanaan.
3.
Mutta nyt makaan tahdottomana, väsyneenä, silti elossa pari vuorokautta Meilahden viidennentoista kerroksen huoneessa no 6, jonka ikkunasta on kuulemma "äärimmäisen upea näkymä yli Helsingin".
Sitten kaikki uusitaan. Huomaan, että kirurgilla on uudet apumiehet tällä kertaa.
Nyt laajennus onnistuu, pallo survaisee muutamalla yli viidentoista ilmakehän paineiskulla sepelvaltimon tukkeutuman auki ja sille kohdalle työnnetään pysyvästi teräsverkko pitämään väylää avoinna. Sydän saa lisää happea ja minä numero 131035 olen "valmis" siltä erää. Noin kuukauden kuluttua joku toinen pätevä verisuonikirurgi jossain toisessa kerroksessa voisi jo kuulemma yrittää leikata minulta lähes kuusi senttiä leveän vatsa-aortan pullistuman ennen sen puhkeamista. "Mutta se on iso operointi, eikä teidän kuntonne ole vahva". -Ei ole, ei...
Seuraavana päivänä jo pääsen lähtemään lääkittynä ja valtimo sidottuna kotiin. Mutta herra Murphy kulkee uskollisesti mukanani: Kuume alkaa kotona hyppiä lähelle 40 astetta ja horkka puistattaa.
4.
Mahdollisesti Meilahdessa saatuja bakteereja pitää lähteä häätämään pois aluesairaalaan. Siellä puen taas ylleni liian ison, rumanruskean virkapuvun, vyötärön kuminauha täytyy kiristää äärimmilleen, jotta housut pysyisivät edes jotenkin jaloissani. Numeron 131035 öiset kuumeet ja kivut ja painajaiset jatkuvat, nyt vain eri paikassa, sänkyjen pyörät huutavat täälläkin, neonvalot häikäisevät, mutta lääkärit ja hoitajat ovat ystävällisiä, enkä täälläkään kuule puukenkien lonksumista. Letkut pannaan viemään nesteitä ja antibiootteja laskimoon, 169:n CRP alkaa tulla alaspäin, punaisia verisoluja valutetaan muovipullosta lisää, kun Hb laskee seitsemäänkymmeneen kahdeksaan.Varmuuden vuoksi suoritetaan myös vatsatähystys, mutta nielemästäni letkusta ei tahdota päästä skoopilla keliakisesta tynkämahastani lainkaan eteenpäin. "Suoliston rakenne näyttää suuresti muuttuneen Billroth kakkosen jälkeen". Niinhän se näyttää, näkeehän sen jo päältäkin. Löydöksiä on ja lääkkeitä annetaan. "Anemian takia on neljän viikon päästä syytä miettiä kolonoskopiaa". Niinpä niin, jos vaikka maligniteetti. Viikon aluesairaalassa maattuani pääsen kotihoitoon neljätoista lääkettä mukanani. Kaikki eivät mahdu lääkelaatikkooni.
5.
Jo vuosikymmeniä sitten elimistöä rasittaneiden pirullisten, outojen oireiden, syntyneiden diagnosiepäselvyyksien ja aikoinaan osittain holtittomien kirurgisten epäonnistumisten takia makailen nyt haavatyrineni, ajoittain kovine kipuineni, vajaatoimintoisine sydämineni ja syön lääkkeitä ja yritän olla ajattelematta, miten vereni valtaväylän pullistuma 5,8 sentin leveydestään yhä vain laajenee. Herra Murphy odottaa uskollisesti lähistöllä ja on valmiina kuljettamaan minut aluesairaalaan ja sitten ihan sinne yläkerroksiin, mistä olivat taivaalliset näkymät yli Helsingin ja tiedä, vaikka laajemmaltikin. -Hän pitää tiukasti hallussaan kutsuntapapereitani, joista yksi kutsuu aluesairaalaan sydänkontrolliin 27.8.2002 klo yhdeksäksi viideksitoista ja toinen saman paikan kirurgiselle poliklinikalle kolonoskopioihin 3.9.2002 klo yhdeksitoista ja lopulta sitten kolmas Meilahteen verisuonipuukkomiesten lavetille 16.9.2002 klo yhdeksitoista. "Kuinkas minä saan mahtumaan näin monta tapahtumaa kalenterini lehdille?", kysyn herra Murphylta. Hän hymyilee vinosti ja sanoo: "Eiköhän se kalenteri tämän jälkeen pysykin sitten jo tyhjänä."
6.
Minä sittenkin positiivisesti ajattelemaan, että katsotaan tuolloin 16.9.2002, mitä minulle silloin verisuonikirurgian osastolla sanotaan tai tehdään. Pasmat olivat kyllä selvät: puukotuslavetti oli minulle varattuna. Sinne menin sovitusti Murphyn saattelemana valmistautuneena antautumaan asiantuntijain käsiin. Ilmoittivat, että huomenissa leikataan. Minä jo vaihtamaan siviilikamppeita sairaalapuvustoon ja asettautumaan sänkyyn viimeistä yötä varten. Vaan tuli kumminkin taas muutos. Tapaamani kirurgi ehdotti, että pannaankin pullistelua estämään stenttiproteesi. Se saattaisi onnistua ja olisi kevyemmän luokan operointi ja minä voisin hyvinkin jäädä henkiin huonoine sydäminenikin. Semmoista stenttiä ei kumminkaan voitu noin vain hyllyltä ottaa, vaan sopiva pitäisi tilata mittojen mukaan. "Tehdäänkös nyt niin, että menettekin kotiin takaisin ja tulette uudestaan kuukauden päästä, 14 päivänä lokakuuta ja operoidaan silloin tällä systeemillä?" No, tottakai se minulle sopi! Tulihan siten melkein kuukausi melko varmaa elinaikaa vielä lisää! Minä äkkiä pinoan leikkauspaidat ja muut sairaalaloimet takaisin ja lähden kotiin. Murphy kyllä jolkuttaa tulla mukanani ja kyselee: "Eikös olekin mukavaa reissaamista?" No, mitä minä hänestä, olinhan yhä elossa! Nyt piti vaan orientoitua saamaan helposti laitettava stenttiproteesi sisuksiinsa.
Kolmen päivän päästä, 19.9.2002 soitti kumminkin tämä kirurgi ja sanoi, että ei se nyt näinkään käy. Olivat porukalla katsoneet kuvadokumenttejä aneorysmastani ja tulleet siihen tulokseen, että ei se sisään ujutettava kaksihaaraputki sittenkään pysyisi minun mutkikkaassa aortassani, vuotamaan se alkaisi ilman muuta. "Mitähän, jos pantaisiin koko homma seis ja katsottaisiin ensi vuonna helmikuun 27. päivänä tilannetta uudestaan. Tulette silloin tänne ja kassalla käytyänne seuraatte lattian mustaa viivaa ultraäänipaikkaan, jossa mittaillaan sitten pullistuman sen aikainen koko. Että jos tällä lailla konservatiivisesti edettäisiin." Minä sopottamaan onnellisena myöntöäni. Vielä sain ohjeeksi: "Jos tulee kovat vatsa- tai selkäkivut, kannattaa hakeutua hoitoon, koska silloin on kyseessä aortan puhkeaminen ja tuota..." Ei tämä kirurgi raaskinut siinä puhelimessa sanoa, että puhkeaminen tietää loppua, kivuliasta loppua. Ei raaskinut, kun oli nähnyt minun raihnaisen ja heikon habitukseni. Hyvä niin.
7.
Sillä lailla läheni nyt tämän 2003 vuoden helmikuun kohtalokas päivä ja MUSTAN lattiaviivan seuraaminen Meilahden käytävillä. Murphy vinoilee, että tulipahan oltua totta vie nopeassa tahdissa moneen kertaan leikkuuvalmiudessa ja sieltä taas poistetuksi. Huomaan, että hänellä on kuin pieni hiven kunnioitusta minua kohtaan: "Eihän sitä kaikki noin huonokuntoiset tuommoista eestaasrallia olisi kestäneetkään." Olen samaa mieltä. Katsotaan, miten kauan tässä vielä reissaillaan.
Minä kärräytän sovittuna päivänä (27.2.2003) itseni tuttuun Meilahteen, missä aneorysmaa taas mittaillaan ja Murphy saa pitkän nenän! Eipäs ollut tullut pullistelulle leveyttä lisää kuin 2 milliä ja ystävällisen ja herttaisen nuoren lääkäritytön luvalla pääsen kotiin ilman mitään operointivaateita! Seuraavan kerran menen mittailtavaksi vasta 28.8.2003. Siis todennäköisesti koko kevät ja kesä (melkein) täyttä elämää jäljellä!! Huraa! Painu sinä, Murphy, nurkaan häpeämään!
Tämän epikriisin kirjoitti
Rauno Ketonen, sairastelija

PS. Vuonna 2006 ollaan yhä hengissä, kiitos Meilahden taitavien verisuonikirurgien, jotka operoivat vatsa-aortan turhat, yli 8 sentin levyiset pullistelut kesällä 2006. Herra Murphy sai pitkän nenän!! -Elonpäiviä tuli siis odottamatta lisää, ja niistä nautitaan täysin siemauksin.

Copyright by Rauno Ketonen

perjantaina, syyskuuta 01, 2006

Päin Mäntyä Sanomat-Saatturi

Päin Mäntyä Sanomat
""""""""""""""""""""""""
-Kultturellinen nettilehti-
Ilmestyy aika ajoin tarttuen rohkeasti
päivänpolttamiin aiheisiin.
Apupäätoimittaja
Rauno Ketonen

30.8.2006

Tässä numerossa
VAIKEITA ONGELMIA VANHUSTYÖSSÄ,
vanhusten agressiotaipumus ylittämässä kaiken sietokyvyn
yhteiskuntamme viitekehyksissä.

Onko massiivisen brutaalisuuden taltuttamiseksi enää mitään tehtävissä?
Kyllä, ratkaisu löytyy! Se on Saatturi. Tutustukaa kuvalliseen artikkeliimme.

Suomen lähi- ja perushoitajaliiton SuPerin
toimesta on julkisuuteen saatettu väliraportti,
joka kertoo, miten vaikeissa oloissa
vanhusten hoitajat joutuvat työskentelemään.
Lainaamme seuraavassa tuota järkyttävää raporttia:
----------------------------------------------------------------------------
-Vanhustyön tekijät väkivallan kohteena
Vanhustyössä työskentelevistä yli 40 % on kokenut
fyysistä väkivaltaa ja yli 80 % kokee työnsä raskaaksi.
Asiakkaiden taholta väkivallan uhkaa onkokenut 45 % kyselyyn
vastanneista ja henkistä väkivaltaa kolmannes.
Vain alle 30 % ei ole kokenut väkivaltaa taisen uhkaa viimeisen vuoden
aikana. Lisäksi suurin osa kokee työtahtinsa kiristyneen ja katsoo,
että henkilökuntaa on liian vähän töihin nähden.-
-------------------------------------------------------------
Tähän on siis tultu!
Harhaiset eläkeläiset, nuo vaativat hoidokit, hakkaavat ja murjovat hoitajiaan
mennen tullen. Saattavat paiskoa esineitä ja valmisruoka-annoksiaan
äkkiä pahaa aavistamattomien hoitajiensa päälle tai siis suorastaan käydä käsiksi.
On kerrottu myös tapauksista, että eräät ikäyksilöt, jotka ovat lepositeistä
huolimatta onnistuneet salaa ujuttamaan tekohampaat suuhunsa, ovat purreet
hoitajain käsivarret mustelmille. Jokapäiväistä kuunneltavaa on myös näiden
yhteiskuntahäiriköiden suoltama sadattelu ja kiroaminen, he saattavat haukkua
pataluhaksi heitä auttamaan pyrkivät, tutut ja vieraat, ikään ja sukupuoleen
katsomatta.

Asia on korkeimmissa valtion päättävissä elimissä tajuttu jo ajat sitten,
mutta toimivaa keinoa vanhusten agressioiden poistamiseksi tai heidän lukumääränsä
pitämiseksi yhteiskunnallisesti siedettävänä ei ole vaan löydetty.

Nyt kumminkin on kehitteillä tekniikkaa, jonka avulla toivotaan saatavan apua asiaan:
-Keilan ja Teknikens Högstadiumin ponnistelujen tuloksena on kehitelty väline,
joka testien jälkeen otettaneen käyttöön sekä kotihoidossa että laitoksissa.
Laite on nimetty Saatturiksi. Näemme ylhäällä kuvan ko laitteen prototyypin
testaustilanteesta lehtemme toimitiloissa. Apupäätoimittajamme siinä on kytketty Saatturiin ja näyttää melkoisen voipuneelta.

Uudesta välineestä on toistaiseksi saatu pelkästään positiivisia kokemuksia.
Saatturi on helppokäyttöinen ja virran voimakkuuden säädön oppii pian
pieni lapsikin. Potilaan hiljentämis/tyynnyttämisasteikko on selkeästi näkyvillä
ja tarpeen mukaan Saatturi saattaa vanhuksen lievästä hyvän olon tunteesta
portaattomasti aina toivottavaan täydelliseen voipumiseen saakka.
Toistaiseksi Saatturin koeversiot kylläkin kuluttavat liikaa sähköä. Se varjopuoli
on saatava poistetuksi, ennenkuin valtion taholta voidaan ruveta osallistumaan
laite- ja käyttökulujen osakorvaukseen, jota on suunniteltu ja johon kumminkin
hyvinvointiyhteiskunnan tuleekin pyrkiä.
Nykyisen, tavattomaksi paisuneen vanhusmateriaalin asteittaiseksi eliminoimiseksi
ei tule kuitenkaan kuluttaa holtittomasti tulevia budjettivarantoja maassamme.

Jäämme mielenkiinnolla seuraamaan, mitä Saatturista kehittyy. Samoin
jäämme mielenkiinnolla odottamaan, herääkö lehtemme apupäätoimittaja
jo yli viikon mittaiseksi venyneestä hoitolaitekokeilun tuloksena syntyneestä
katatonisesta tilasta.
-Päin Mäntyä Sanomat-
apupäätoimittaja Rauno Ketonen
"""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""""

Oudot aistimme

Tosikertomus tapahtumista Hyvinkään rautatieasemalla marraskuussa vuonna 1950.
Muistiin merkinnyt Rauno Ketonen

Oli keskiviikko, marraskuun 22 päivä vuonna 1950. Oli ollut normaali koulupäivä Hyvinkään yhteiskoulussa, jossa kävin silloin kolmatta luokkaa. Tuona iltapäivänä oli odotettavissa vielä mielenkiintoinen tapahtuma. Kuvaamataidon opettajamme Marja Puustisen johdolla lähti osa luokastamme katsomaan jotakin päivänäytöksenä esitettävää taide-elokuvaa elokuvateatteri Arenaan . Elokuvan nimeä en muista, mutta se ei ole tärkeätä, sillä siitä en aiokaan kirjoittaa, vaan tapahtumista elokuvan jälkeen.

Filmin päätyttyä me oppilaat lähdimme kukin omilla kulkuvälineillämme ja omia reittejämme koteihimme. Tuolloin minullakin oli jo tuttu majapaikka, ei enää vieras "pensionaatti", kuten vielä ensimmäisellä luokalla ollessani. Sisareni Annin perhe oli nimittäin muuttanut Hyvinkäälle ja asui nyt Vanhantienkadulla olevassa omakotitalossa ja minä majailin heidän luonaan. Äitinikin oli usein siellä hoitelemassa Annin ensimmäistä lasta, jos Annilla oli tärkeitä menemisiä. Nytkin tiesin myös äidin olevan Hyvinkään asunnossa, vaikka varsinainen kotimme oli yhä Läyliäisten Metsäkylässä, jossa isällä oli pieni pienviljelyspaikka, Ahopelto nimeltään. Se oli vahvasti yhä myös minun kotini, ja melkein joka viikonvaihde tuli käydyksi siellä, tutussa lapsuuskodissa.Minä kävin koulussa polkupyörälläni, sillä marraskuusta huolimatta lunta ei ollut paljonkaan ja pyörällä pystyi hyvin ajelemaan koulumatkat. Ajelin ajatuksissani Arenalta Siltakatua kauppalan keskustaa kohden. Rautatieaseman kohdalla tuli mieleeni mennä vilkaisemaan, oliko asemakioskin ikkunassa ehkä jotain kiinnostavaa lehteä tai kirjaa. En nyt pystyisi mitään ostamaan, mutta poikkesin kumminkin asemalle. Jätin pyörän kioskin takana olevalle telineelle ja menin tutkimaan ikkunan lehtivalikoimaa.
Hätkähdin, kun kuulin Riihimäeltä päin saapuvan junan matalan, särisevän äänisireenin ulvahduksen. Se ei ollut tuttusointinen suomalaisen junaveturin pillin ääni, vaan karkeampi ja matalampi ja vieraampi. Tietenkin heti kohta tajusin, että venäläinen veturihan se siinä tulla puhahteli vetäen pitkää tavaravaunukuormaa. Tuolloin Suomen rataverkostolla kulki paljonkin venäläistä kalustoa. Niiden reiteistä en ollut tarkemmin selvillä, mutta ehkä osa liikenteestä liittyi sotakorvauskuljetuksiinkin. Tai sitten lastina noissa vieraan näköisissä umpinaisissa CCCP-tavaravaunuissa oli jotain muuta kuljetettavaa. Käännyin kioskin lasi-ikkunalta katselemaan vieraan maan junaa ja erityisesti sen korkeata, punainen tähti nokassaan pullistelevaa veturia. Veturi oli kookas ja massiivinen. Näissä Neuvostoliiton junissa oli aina täysin venäläinen henkilökunta, ja tuntui, että niillä oli kuluissaan kuin jokin etuoikeus kotimaan juniin verrattuna. En ollut koskaan huomannut, että junan pysähtyessä kukaan olisi poistunut junasta edes jaloittelemaan asemasillalle. Tällaisissa tavarajunissa näki itse asiassa ihmisiä vain veturissa, veturin ikkunasta kuin jotenkin luvatta suomalaisen aseman tapahtumia katselemassa. Kukaan heistä ei koskaan ryhtynyt puhumaan kenenkään veturin sivuitse kulkevan suomalaisen kanssa. Juna kokonaisuudessaan oli kuin jokin hermeettisesti suljettu osanen vierasta valtakuntaa. Hyvinkäällä vieraat junat saattoivat pysähtyä hetkeksi, ehkä edessäpäin piti tehdä joitakin järjestelyjä, jotta ne pääsisivät jatkamaan matkaansa. Tämäkin jatkaisi aivan kohta eteenpäin, ehkä Helsinkiin, en tiedä varmasti.

Tästä hetkestä alkavat kokemukseni ja tuntemukseni, joita en osaa selittää tai ymmärtää. Käännän katseeni punatähtiveturin korkealla olevaan ikkunaan. Näen kuin siluetteina kaksi virkalakkista, tummapukuista veturimiestä. Lienevät veturin kuljettaja ja apumies. Ikkuna on auki. Äkkiä sisälläni ja ympärilläni kaikki muuttuu, vääntyy. Näkökuvani tulevat aivan veitsenteräviksi. Tuijotan hievahtamatta veturin ikkunaa. Ikkuna-alue laajenee ja saa selkeät, rajatut, tummat reunat. Sinertävän kirkas valo, melkein silmiin koskeva, lisääntyy veturin suurentuneessa ikkuna-aukossa.. Siinä ei näy enää äskeistä kahta veturimieshahmoa, vaan ikkunassa on isäni! Aivan selvästi isäni. Ei kuvana, vaan elävänä. Yritän rynnätä kioskin edestä muutamat metrit lähemmäs veturia, aivan sen viereen, korkealla olevan ikkunan alle, mutta en pysty liikkumaan. Kylmä hiki kohoaa otsalleni. Kaikki aseman äänet ovat vaienneet, on täysin hiljaista. Vieras, kova, kuin neonputkiloisteinen valo veturin ikkunassa lisääntyy yhä. Isä näkyy ikkuassa yhä selvemmin. Hän katsoo minuun, hän tuntee tietysti minut, mutta hän ei puhu mitään. Hän on aivan ääneti. Hän näyttää surulliselta, mutta hänen silmissään on kuitenkin minua lohduttamaan pyrkivä katse, lämmin, mutta väsynyt katse. Päässänäni jysähtää ja aivoissani tai jossakin alkaa takoa kuuluville ääni. Se on kuin oma ääneni, mutta kuitenkin vieras: "Isää viedään, isää viedään, isää viedään väkisin, ISÄ ON KUOLLUT, ISÄ ON KUOLLUT". Ääni kuuluu korvissani, sen kertoma tieto iskeytyy mieleeni. Yritän yhä päästä lähemmäs junaa, en pääse. Yritän puhua tai huutaa isälle, joka edelleen on aivan selvästi veturin sisällä ja katselee minua. Minä en saa mitään ääntä kurkustani. Mieleni täyttää lohduton kauhu ja selkeä tieto, että isäni on kuollut. En saa tietää, miten kauan sitten isä on kuollut ja missä. Tiedän vain, että hän on kuollut. Tämä isän olo veturissa, selvästi kuin vankina olo, hänen alistumisensa tilanteeseen, alistumisensa siihen, että hänet viedään pois väkivalloin, tämä on kuin osa yhä tapahtumassa olevaa siirtymistä kuolemaan, täysin lopullista, täysin totta. Hän ei voi estää sitä, minä en voi auttaa häntä.

Ympäristön äänet palaavat. Neuvostoliittolainen veturi ulvahtaa, parkaisee matalalla äänellä. Asemalaiturin ääniä kuuluu taustalla, repliikkejä, ovien auontaa, kolinaa, käsikärryjen pyörien rahinaa. Veturi päästää puhahduksia, pyörät lähtevät hitaasti nykien pyörimään, veturi vaunuineen lähtee kiskoilla eteenpäin nopeutuvaan tahtiin. Isä on yhä veturin ikkunassa äänettömänä katsellen. Ikkunan koko supistuu, palaa ennalleen, myös venäläisten veturimiesten hahmoja liikahtelee ikkunassa. Juna etenee yhä kauemmas Helsingin suuntaan. Minun salpautunut liikkumattomuuteni purkautuu, pystyn juoksemaan jonkin matkaa junan vierellä, mutta laituri loppuu pian ja on pakko pysähtyä. Nopeasti veturi on jo tavoittamattomissa, eikä ketään enää erota ikkunassa. Pitkä, kolkkaava, ruma tavaravaunujono kulkee veturin perässä, mutta pian kaikki on ohi ja raidepari on tyhjä.Minä huomaan joidenkin ihmisten katsoneen kummissaan, kun olen juossut junan rinnalla.
-Palaan kioskille ja otan polkupyöräni. Minä itken täyteen ääneen. Yritän peitellä sitä ja tainnuttaa sen nyyhkimiseksi. Muutama kioskilla seissyt on kyllä huomannut itkuni ja katselee minua pitkään, mutta ei kumminkaan kysy mitään. Talutan polkupyörän kadulle, nousen sen selkään ja lähden ajamaan kohti silloista Vanhantienkatua.En polje mitään tavatonta vauhtia, normaalisti vain. En erittele juuri kokemaani, niin vain oli tapahtunut. Yritän hiukan rauhoittua.
-Eräästä asiasta olen täysin varma. Tiedän, että isäni on kuollut, suren sitä ja itken yhä pyörää ajaessani. Kaikki tuntuu tällä hetkellä olevan ajan kulussa ennalta tiedettävissä, ajan rattaat lyövät tyhjää ja koneisto pyörii omaa tahtiaan, miten haluaa. Nyt juuri siten, että kaikki tuleva on minulle etukäteen tiedettävissä: Tuon kulman takaa tulee kääntymään näkyville semmoinen ja semmoinen auto, pian minut tulee ohittamaan polkupyörällä sen ja sen näköinen ihminen, pian tulen kuulemaan semmoisen ja semmoisen äänen. Kaikki myös tapahtuu juuri siten, kuin ne nyt edeltäpäin aisteillani koen. "Viive" etukäteiskokemuksen ja todellisen tapahtumisen välillä tuntuu vaihtelevan Hyvinkään katuja ajaessani muutamasta sekunnista ehkä pariin minuuttiin.
-Tämä deja-vu-tunnehan on tuttu kai kaikille ihmisille. Että juuri kokemansa on kokenut aiemmin tarkalleen samanlaisena. Ominaisuus on ollut minulla jo varhaisesta lapsuudesta. En ole koskaan yrittänyt selvittää paremmin, mistä siinä on kyse. Joitain selvityksiä olen kuullut. Että itse asiassa tuon etukäteistunteen kokija ei koe sitä etukäteen, vaan väsymyksestä tai jostain muusta syystä hän vain luulee tietävänsä ennakolta. Ehkä niin on.
-Mutta se mitä näin ja koin Hyvinkään rautatieasemalla, ei ole selitettävissä tällä "etukäteiskokemisella". Se oli jotain muuta. Tietoa jostain jo todella tapahtuneesta. Nyt se vain yhä jatkuu tällaisena etukäteiskokemisena. Uskallan jo miettiä, missä, koska isäni olisi kuollut. Tietojeni mukaan hän on ollut kotona Läyliäisillä. En ollut käynyt kotona edellisenä viikonvaihteena, olin nähnyt isän noin puolitoista viikkoa sitten. Hän oli ollut täysin terve ja hyväkuntoinen 72 vuotias, toimelias ja työteliäs kuten aina.Käännän pyöräni Vanhantienkadulle, olen pian perillä.
-Yhä jatkuu selkeänä kirkas tunne siitä, mitä tulee tapahtumaan, mitä tullaan sanomaan. Panen pyörän talon seinustalle. Nousen portaat, avaan oven eteiseen. Pysähdyn hetkeksi ja kuivaan silmäni taskusta ottamallani nenäliinalla. Tarttuessani keittiön oven kahvaan, tiedän, että kun avaan oven, näen äitini istuvan itkettyneenä pöydän ääressä olevalla penkillä. Hän tulee sanomaan minulle nyyhkäisten ensimmäisenä lauseenaan: "Meillä ei ole enää isää." Jos en vielä avaisi ovea, tietäisin etukäteen kaikki muutkin lauseet, mitä tultaisiin sanomaan, mitä äiti kertoisi tapahtuneen, miten isä oli kuollut. En halua siinä hetkessä kumminkaan pitempään elää tulevia hetkiä etukäteen, vaan avaan oven, astun sisään ja kuulen äidin penkiltä sanovan: "Meillä ei ole enää isää."

Mitä oli tapahtunut. -Edellisenä iltana isäni oli mennyt kylään katsomaan poikansa Pentin uutta liike- ja asuinrakennusta Läyliäisten asemalle. Rakennus ei ollut vielä täysin valmis, kaksikerroksisen kivitalon betoniportaikosta puuttuivat mm kaiteet, eikä portaikossa vielä ollut kunnon valojakaan. Isä oli aikansa kahvilla istuttuaan tehnyt lähtöä takaisin kotiin Ahopeltoon.. Hänen lähtiessään yläkerran asuintiloista hämärässä portaikossa alakertaan, oli häntä todennäköisesti varoitettu vielä kaiteitten puuttumisesta ja kehoitettu kulkemaan varovasti. Kuitenkin hän oli portaita astuessaan horjahtanut. Kun tukevaa kaidetta ei ollut, oli isä pudonnut pahasti betonilattialle. Heti oli riennetty apuun, isä oli ollut elossa ja hengittänyt. Häntä oli lähdetty viemään Lopen sairaalaan. Siellä isä oli kuollut. Mukana häntä sairaalaan viemässä oli ollut naapurin mies Mauri Malmelin. Hän vakuutti minulle myöhemmin: "Jos se lääkäri ei olis ruiskuttannu adrenaliinia suoraan isäs sydänlihakseen, ei hän olis kuollut".
-En tiedä, totta vai ei. Rautatieaseman kokemuksessani kyllä selvästi painottui se, että isä oli kuollut väkivaltaisesti, että häntä vietiin vieraassa junassa väkisin pois.Tämä kaikki oli tapahtunut siis edellisenä yönä. Lähtiessäni aamulla kouluun, emme olleet vielä saaneet mitään tietoa tapahtuneesta onnettomuudesta ja kuolemasta. Äidilleni oli asia ilmoitettu aamupäivän kuluessa. Minä en koulupäivänä saanut mitään tietoa kuolemasta. Minulle oli päätetty ilmoittaa vasta, kun tulisin koulusta.-Kuitenkin sain siis tiedon isän kuolemasta Hyvinkään rautatieasemalla sillä tavoin kuin olen kertonut.
-En tiedä, mihin kategoriaan tiede tämmöisen tiedonvälityksen sijoittaa, pitääkö sitä ollenkaan edes mahdollisena. Mahdollista ja järkyttävän totta se kumminkin oli tuolloin marraskuisena iltapäivänä vuonna 1950.
Copyright by Rauno Ketonen

Soitin-Aitan ilmapallo, kertomus lapsuudesta.

Soitin-Aitan ilmapallo.
Kertomus lapsuudesta. Rauno Ketonen

Oli maaliskuu keväällä vuonna 1948. Minä olin edellisenä syksynä aloittanut oppikoulun käyntini. Kuljin kouluviikon alkaessa kotoani Läyliäisistä Hyvinkäälle, jossa näitä korkeamman asteen opintojani suoritin Hyvinkään yhteiskoulussa. Siihen aikaan oli vielä käytössä kulkuneuvona kapearaiteisilla kiskoillaan Karkkilasta Hyvinkäälle puuskutteleva Pikku-Päkä muutamine vaunuineen. Koska olisi tullut liian rasittavaksi tehdä koulumatka joka päivä junakyydillä, oltiin tehty semmoinen järjestely, että asuin kouluviikot erään ikäneitomamman hoteissa. Hän nimittäin piti pitkämatkaisille koululaisille täysihoitolaa lähellä koulua, korkean mäen päällä sijaitsevassa talossaan. Meitä asui kolme, neljä oppilasta tämän pyylevän ja punakan Saalem-seurakuntaan kuuluvan ”Niinpä” neidin taloudessa.

Tämän lisänimensä hän oli saanut siitä, että hän aloitti ja päätti jokaisen lauseensa ”niinpä” sanaan ja toisteli sitä muutoinkin ihan irrallisena toteamuksena. Ei hän muutoin monia lauseita meille puhunutkaan. Hartaana uskovaisena hän kyllä itsekseen muisti usein kiittää Jumalaa. Me maalta olevat täyshoitolaiset toimme aina viikon muonat mukanamme: perunat, lantut, porkkanat, lihat, munat, voit, maidot. Niistä hän sitten valmisti meille päivien ateriat. Muistaakseni aikamoisia ruokamääriä hänelle pitikin tuoda rahallisen vuokran lisäksi. Hyviä ruokia hän kokkaili, muistan erityisesti hänen maukkaat punajuuripihvinsä.

Niinpällä oli merkillinen, jokaöinen rituaali. Hän käveli unissaan pitkin huoneita mumisten kuin jotain saarnaa lukien. Eihän siinä mitään pahaa, ei häntä tarvinnut ruveta herättelemään, sillä aikansa kuljettuaan hän palasi keittiössä olevaan vuoteeseensa uniaan jatkamaan. Tosin ensimmäisellä kerralla, kun minä keskellä yötä heräsin hänen tassutteluunsa, säikähdin niin, että olin sänkyni kastella. Kukaan muista koululaisista ei ollut muistanut varoittaa minua Niinpän yökuljeskelusta, ja heräsin siihen, että kymmenen sentin päässä naamastani tuijottivat minua muumiomaiset, liikkumattomat kasvot, joiden huulet höpisivät epäselvästi pitkiä monotonisia lauseita. Hän puhui unissaan paljon enemmän kuin valveilla. Sen verran pelästyin, että siitä lähtien aina iltaisin laitoin sänkyni viereen tuolin sillä tavoin nojalleen, että aina, jos unissaan kuljeksiva haamu saapui lähelle, kolahti tuoli ja minä heräsin. Kolahdukseen heräsi useimmiten Niinpäkin ja palasi keittiön puolelle.

Noina sodan jälkeisinä aikoina oli kaikesta pulaa, ihan tähdellisistä tarvikkeista, saati sitten kaikenlaisista askartelutarpeista tai makeisista. Sakariinilla maustettuja porkkanamurusia, ”Namimuruja” saattoi ostaa kioskista pussillisen, jos oli liikeneviä kolikoita, tai jopa herkutella kreikkalaisen ”Papakustan” kahvilassa jäätelöannoksilla, jotka nekin olivat pelkkää värjättyä jäähilettä, mutta silti niin herkullisia.
Minun ilojani oli myös joskus poiketa ”Soitin-Aittaan”, liikkeeseen, josta saatoin ostaa Matti-veljeltäni saamaani vanhaan, pieneen haitarikameraan 4 kertaa 6,5 sentin filmiä. Olin innokas valokuvailija ja yritin taskurahoistani säästää aina silloin tällöin filmin hinnan. Soitin-Aitassa kävin myös kuuntelemassa uusia savikiekkoja, noita 78 kierroksen upeita iskelmälevyjä. Vanhat, sotien aikana soineet iskusävelmät osasin kaikki sanasta sanaan, tahdista tahtiin, mutta uuttakin musiikkia ilmestyi koko ajan lisää. Joskus oli varaa peräti ostaa itselleen jokin haikea tai iloinen uutuuslevy. Meillä oli kotona His Masters Voice-matkagrammari, jolla sitten soittelin viikonloppuisin niin uusia kuin vanhoja levyjä. Yhä osaan ulkoa kaikkien 30-luvun lopun ja 40-luvun kotimaisten iskelmien sanat ja sävelet. Tokko parempia lauluja sen jälkeen on tehtykään. Ostettu levy täytyi pakata huolellisesti, ettei se olisi särkynyt junakyydissä seuraavana viikonloppuna. Sitä paitsi Niinpä-emännän ei sopinut missään nimessä nähdä semmoisia syntisiä musiikkiostoksiani.

Kerran kuulin, että nyt Soitin-Aitassa oli myytävänä ilmapalloja! Muistin hämärästi, että ennen sotaa olin vappuna saanut ihan oikean, kaasulla täytetyn värikkään ilmapallon. Isä kai oli tuonut sen minulle Helsingistä. Sen jälkeen en ollut nähnyt ilmapalloja kuin kuvissa. Minä halusin nyt ostaa semmoisen! Ei ollut vappu, mutta mitä siitä. Tutkiskelin rahavarojani ja totesin, että kyllä minä sen voisin hankkia. Meillä oli koulussa vapaatunti ja minä kiirehdin Soitin-Aitan tutuksi tulleen omistajan pakeille ostamaan palloa. Niitä oli kuulemma vielä muutama jäljellä, ne eivät olleet kaasupalloja, vaan ne täytettiin puhaltamalla niihin ilmaa. No, hyvä semmoinenkin, kyllä siitä jotain hupia irtoaisi. Myyjä otti tiskin alta pallon kuoret ja puhalsi täysin keuhkoin pallon valmiiksi ja sitoi langalla tiukasti sen suun umpeen. Pallo ei ollut sellainen kuin muistin vappupalloni olleen vuonna 1939. Se oli haalean väritön, ei ollenkaan pyöreä, vaan pitkulainen muodoltaan, mutta mahtavan isoksi myyjä oli saanut sen puhalletuksi. Se muistutti minusta isoa Zeppelin-ilmalaivaa, nokassa oli aivan kuin pieni, erillinen ohjaushyttiosastokin. Vaikka se ei ollutkaan kaasupallo, leijaili se kevyesti ilmassa ja laskeutui hitaasti alaspäin. Suunnittelin, että vesiväreillä maalaamalla siitä saisi oikein komean ja värikkään. Siihenhän voisi varovasti rakentaa ja liittää vaikka matkustajaosaston rungon alapuolelle. Komea ilmalaiva siitä tulisi!

Kaupat tehtyäni kuljetin palloni kiireesti täysihoitolan turviin, varoen, ettei se ryöstäytyisi viimaiseen kevätpuhuriin. Minun oli palattava vielä kouluun vapaatunnin jälkeen. Muutamat kadulla kulkijat näyttivät hymysuin katselevan komeata, langan päässä kuljettamaani ilmapalloa.
-Sain pallon ehjänä Niinpän asuntoon. Sisällä huoneessa tuuli ei veisi sitä, vaan saatoin laskea langan käsistäni. Muut täysihoitolaiset eivät olleet tulleet vielä koulusta ja emäntäkin oli kai jossain seurakuntansa kokouksessa. Oli heille näyttämistä, kun tulisivat. Pomputtelin hetken kevyttä palloa kattoa kohti ja annoin sen lopuksi laskeutua sänkyni päälle. Lähdin kiireesti kouluun vielä pariksi oppitunniksi.
Palasin koulun päätyttyä nopeasti täysihoitolaan, kipusin jyrkät portaat toiseen kerrokseen, missä varsinainen vuokralukaalimme sijaitsi. Avasin oven valmiina esittelemään kavereille suurta zeppeliinimäistä ilmapallolaivaani.

Vaan huoneessa kohtasi minua hurja näky! Sivuseinän tuoleilla istuivat vaitonaisina ja kalvakoina asuntolakaverini ja seurasivat tapahtumia. Keskellä huonetta seisoi Niinpä-neiti iso haarukka kädessään kuin valmiina iskemään. Pulska nainen oli hikinen kasvoiltaan ja punoitti kuin iso punajuuri. Hän lähti kahveli pystyssä ryntäilemään huoneessa edestakaisin selvästikin jahdaten minun ilmapalloani aseensa kanssa! Ilmapallo pomppi hänen edellään huoneen nurkasta nurkkaan nousten välillä keveästi kattoon saakka. Paljaalla kädellään Niinpä ei yrittänytkään saada otetta pallosta, vaan sohi sitä nimenomaan haarukalla. Järkyttyneenä seurasin vauhdikasta ja raivoisaa mellastusta. Oliko Niinpä täysin seonnut päästään, sillä kyllä hän yritti kaikkine voimineen iskeä ilmalaivastani ilmat pihalle! Lopulta hänen onnistuikin saada hyppivä pallo saarretuksi nojatuolin ja seinän väliin ja hän alkoi villillä vimmalla hakata sitä haarukallaan. Muutaman kerran sitkeäkuorinen pallo vielä nuljahti pois piikkien alta, mutta sitten tuli täysosuma, kuului pamaus ja zeppeliinistä oli vain rypistyneet kuoret jäljellä. Niinpän hurja vimma ei vielä siihen päättynyt, vaan kuin varmuudeksi hän sohi lisää reikiä pallon riekaleisiin.

Vaikka Niinpä oli vähäpuheinen, paitsi unissaan, aloitti hän nyt hurjan ja kimittävän huuto- ja haukuntaryöpyn. Sen kohteena olin minä, joka edelleen seisoin ovensuussa käsittämättä mistään yhtään mitään.- Niinpä, tässä sitä ollaan, niinpä!, puuskutti punoittava ikäneito, - kuinka sinä Rauno kehtaat järjestää talolleni ja minulle tällaisen häpeän! Sinunhan tuo karmea syntivehje oli, muut pojat eivät tienneet siitä yhtään mitään. Kuinka sinä kehtaat siveään kotiini tuoda tuommoisen iljettävän esineen. Minkä synnin vallassa sinä oikein olet nuoresta iästäsi huolimatta, niinpä! Sinunhan se oli, sinähän sen tänne olit tuonut?- Tuon teidän rikkomanne pallonko, minä kysyin pyörällä päästäni, - kyllä se minun oli. - Niinpä, niinpä! Nyt sinä otat nuo riekaleet, panet ne paperipussiin ja viet pussin heti paikalla tunkiolle ja hautaat sen sinne, niinpä! - Katsokin, ettet kellekään puhu asiasta yhtään mitään, ehkä synnillistä vehjettäsi ei kukaan naapureista ole nähnyt, ja minun taloni puhdas maine säilyy, niinpä! Niinpän itkunkimeä komentelu oli niin ehdotonta, että vastaan sanomatta ryhdyin hänen vaatimiinsa toimenpiteisiin. Niinpä toi ruskean paperipussin, antoi minulle haarukan ja käski sillä koota kumiriekaleet pussiin. Järkyttyneenä tein kaiken ohjeiden mukaan ja kävin hautaamassa pussin tunkioon. Palattuani minun piti vielä pestä taistelussa käytetty haarukka.- Hankaatkin sen niin puhtaaksi, ettei mitään häpeän jälkiä siihen jää, niinpä! komensi Niinpä. - Tämä asia jää nyt tähän, tästä ei enää sanaakaan puhuta, mutta Rauno yrittää tästä edes pysyä siveällä tiellä, niinpä, lisäsi nyt jo jonkinlaiseen tasapainoon päässyt täysihoitolan pitäjä.
-En minä mitään olisi osannutkaan asiasta puhua, kun en tiennyt, mistä tässä pallojahdissa oli ollut kysymys.

Seuraavana päivänä, kun me täysihoitolaiset uskalsimme Niinpän ollessa ulkona palata eiliseen aiheeseen, valisti jo viidennellä luokalla oleva huonekaveri minua asiassa. Hän hihitteli ja kysyi, enkö tosiaan ollut tiennyt, että Niinpän siveään huusholliin tuomani ilmapallo oli ollut isoksi puhallettu varmuuskumi! – En, en minä ollut tiennyt. Niin valistumaton minä maalaispoika olin vielä tuolloin oppikoulun ensimmäisellä luokalla.
Jälkeenpäin olen miettinyt, miten ihmeessä Niinpä, siveä ikäneito oli pystynyt heti paikalla tunnistamaan, mikä vehje tuo Soitin-Aitan täyteen puhallettu zeppeliini oli ollut. – Jaa’a, niinpä, tiedä häntä.

Viestirulla-Rauno Ketonen