tiistaina, heinäkuuta 12, 2011

Eelimattila ja rammarilaatikko. Muistelma kesältä 1939

Eelimattila ja rammarilaatikko.


Vanhana palautuvat varhaiset lapsuusajat mieleen. Tämäkin tarina.






On syyskesä vuonna 1939. Se kuuma ja kaunis viimeinen rauhankesä. Eihän tosin silloin tiedetty, mitkä ajat Suomea olivat odottamassa.

Minä olen ihan melkein neljävuotias. Olen polvillani tuvan penkillä ja katselen ikkunasta maantien kulkijoita. Äiti keittää ruokaa, hellanrenkaat kilisevät. Olen ollut pihalla leikkimässä, mutta tullut sitten sisään vähän viiksompaan.

"Mitä ruokaa sä laitat äiti?", kysyn

"Perunoita ja kastia", äiti vastaa.

Minä kyselen: "Onks ne uusia pernoita, eikä mitään Ruusunlehtiä?"

"No, uusia, uusia. Kaivoin puutarhan vaosta pienen kessullisen."

Minä tunnen kyllä perunalajikkeet. Ruusunlehti on rehuperuna. Isä ja sisareni Anni tulisivat myös pian ulkotöiltään syömään. Veljeni Matti oli lähtenyt polkupyörällä piirustuslehtiönsä kanssa Heratukselle. Hän opiskelee Kansanvalistusseuran kirjeopistossa piirustusta. Yrjö-veli on Helsingissä Pentin kanssa perunoita myymässä Kauppatorilla. Olavi on Sortavalassa. Hän oli aloittanut seminaariopinnot ja oli nyt matkustanut sinne kai oppilaskortteeria hankkimaan. Mattikin aikoi opettajaksi, niin hän on minulle kertonut.

Minulla on myös velipuolia, kun isä-Kallella oli ollut kaksi vaimoa jo ennen Anna Lyydia-äitiäni, mutta ne oli kuolleet pois. Nämä vanhemmat veljeni asuvat jo omissa huusholleissaan. Sulo Vihtijärvellä, Pentti, Paavo ja Veikko Läyliäisten asemanseudulla, Pekka asuu kyllä täällä Ahopellossa, mutta hänelläkin on oma talous yläkerrassa Milta vaimon kanssa. Pekka oli rakentanut kidekoneen! Minä kiipeän usein vintille kuuntelemaan lastentunteja ja lauantain toivottuja levyjä. Velipuolillani on jo omiakin lapsia. Jotkut heistä ovat vanhempia kuin minä, mutta minä olen kumminkin heidän setänsä!



Maantiellä, joka kulkee aivan talomme sivuitse Helsingistä Lopelle päin, ei ollut paljonkaan liikennettä. Tuttuja isäntiä hevoskärryineen kulkee silloin tällöin, joku jalankulkijakin astelee tien kukkivaa ojanviertä pitkin, on menossa Läyliäisiin tai tulossa sieltä. Autoja minä lähinnä tarkkailen. Ei niitäkään monia liikkunut. Minä tunnistin autojen merkit. Harvakseltaan tulla pärisivät Voortit ja Seuroletit ja Pakkartit. Pentillä ja Paavolla ja Veikolla on autoja, kuorma-auto ja pirssiautoja. Joskus, kun poikkeavat tähän entiseen kotiinsa, Ahopeltoon, pääsen minäkin liukumaan heidän kyydissään, jos matka sattuu sopimaan. Tänään illansuussa Pentti ja Yrjö varmaan tulisivat Helsingistä torireissultaan kuormurilla ja minä pääsisin kyydissä ajelemaan jonkin matkaa asemalle päin. Kävelisin sitten takaisin vaikka Nummenrannan tienristeyksestä. Miehet menisivät tekemään uutta kuormaa seuraavaa toripäivää varten.

Minä äkkään ja huudan: "Äiti, nyt Lönruusilta päin tulee Punttiperse ja koko kovaa vauhtia!"

Äiti rypistää otsaansa: "Kai sillä autolla nyt jokin kauniimpikin nimi on..."

Mutta punttiperseeksi minä olin kuullut nimitettävän semmoista kahden hengen autoa, jonka peräpäästä sai tarvittaessa käännetyksi käyttöön komean kahden hengen lisäistuimen. Semmoinen nyt tuli Helsingistä päin niin hurjaa vauhtia, että tien hiekka pölisi korkealle. En tuntenut, kenen auto se oli, ei ainakaan Pentin Voortti, kun Pentti kerran oli kuormurilla Helsingissä. Minä olin pari kertaa ollut Pentin Voortin lisäistuimellakin ookaamassa.

Minä tiirailen edelleen ikkunasta ja auton jättämän pölypilven haihduttua näen Metsäkylästä päin Lönruusin kohdalla meille päin kävelevän lihavahkon, vanhan naisenlyllerön. Jo kaukaa tunnistan hänet.

"Nyt sieltä tulee Eelimattila!", melskaan.

"Älä sinä häntä sillä tavalla kutsu. Hän on opettaja Mattila."

Eeli Mattila oli entinen kiertokoulun opettaja ja asui Koivunalustassa omassa talossaan. Oli nyt varmaan menossa Aallon kauppaan. Jostain syystä häntä todella sanottiin Eelimattilaksi, aivan kuin se olisi ollut yksi nimi. Minä tunsin syvää kunnioitusta ja vähän pelkoakin tätä vanhaa opettajaa kohtaan, joka aikoinaan oli kulkenut pitäjässä talosta taloon kiertokoulua pitämässä. -Isäkin oli lapsena Läyliäisten Talolan kulmilla Rajalan torpassa asuessaan käynyt kiertokoulun. Kiertokoulu ja rippikoulu ja elämänkoulu olivat olleet ainoita kouluja melkein kaikille isäni ikäisille torpanlapsille. Isä oli syntynyt vuonna 1878. -Hyvin isä niilläkin koulunkäynneillä pärjäsi. Minusta isä tiesi kaikki maailman asiat ihan tarkkaan.

Äiti tietää entuudestaan, että varmaan Eelimattila poikkeaa matkallaan meilläkin. Hän vaihtaa hellan luona keittojärjestyksiään, jättää ruuanlaiton tuonnemmaksi, veivaa kahvimyllyllä kahvijauhoksi kourallisen kahvinpapuja, jotka oli jo joskus aikaisemmin paahtanut prännärillä kauniin ruskeiksi ja pistänyt peltipurkkiin. Hän avaa hellanrenkaita sopivasti ja panee kahvipannun tulelle.

"Nyt Eelimattila taitaa tehdä meidän riihen luona sen pikapissauksen!", minä suhisen.

"Ole nyt ihmisiksi! Joillakin vanhoilla naisilla on kesällä semmoinen tapa. Ei siitä sovi huudella."

Eelimattila vilkaisee ympärilleen ja kun ei näe ketään katsomassa, -minua hän ei eroita ikkunassa töllistelemässä- , hän tosiaan levittää pitkän hameensa helmat kuin suureksi teltaksi, nyykähtää alas ja suhauttaa tienpieleen pienet tarpeensa. Siinä samassa hän on jo pystyssä ja jatkaa kulkuaan. Minä olen kuullut, miksi toimitus on niin nopea ja vaivaton: Hänellä ei ole hameensa alla housuja ollenkaan. -En minä kenenkään muun kylän vanhoista naisista ole nähnyt semmoista tekevän. Minua jotenkin nolottaa ja vedän naamani äkkiä pois ikkunalasista.

Pian porstuassa jo kolisee ja vanha opettaja tulla kopsii tupaan.

Sanotaan hyvätpäivät ja tervetulot.

Eelimattila päivittelee, kuinka sopivasti hän tulikaan, kun kahvikin on juuri kiehumassa. Äiti hakee porstuan komuutista tuoretta pullaa ja kermaa, panee kupit pöytään ja he alkavat juoda ja jutella. Eelimattila kaataa varovasti kahvia tassille, pitelee sitä sormiensa varassa, puhaltaa ja ryystää tassin reunalta. Sekin on vanhojen ihmisten tapa. Hän kehuu äidin kahvia hyväksi ja vahvaksi.

Minä en jaksa kuunnella heidän juttujaan, vaan menen kammariin. Siinä kammarissa ollaan me kaikki lapset kuulemma synnytty. Olavi 20 vuotta sitten, Yrjö 18 vuotta, Matti 16 vuotta, Anni 14 vuotta sitten. Minä olin tullut maailmaan vasta alle 5 vuotta sitten. Minä olen jättänyt kammarin oven auki ja huudan tuvan puolelle: "Haluaakos Eelimattila.. eikun opettaja Mattila kuulla kauniin levyn?"

"Soita vaan", sanoo hän.

Kammarissa on pöydän päällä matkarammari ja suuri pino levyjä. Tämän "Hismasterin" on Yrjö ostanut. Uusia levyjä ovat hankkineet milloin Yrjö, milloin Matti tai Anni. Yrjö on antanut minulle luvan soittaa levyjä, kun on huomannut, miten hyvin osaan käyttää rammaria. Minä en osaa vielä lukea, kun menen vasta kahden vuoden päästä Metsäkylän kansakouluun. Se on vielä parempi koulu kuin kiertokoulu. Lukemattakin minä tunnen joka ainoan levyn. Minä kaivan pinosta esille Malmsteenin uuden kappaleen, en sen Georgi Malmsteenin, vaan Eugen Malmsteenin laulaman "Sä muistatko metsätien". Toisella puolella olisi "Tuo suru, jonka sain", mutta minusta edellinen on kauniimpi. Minä osaan kaikkien meillä olevien suomenkielistin iskelmälevyjen sanat ja sävelet. -Ne ovat kaikki jääneet pysyvästi mieleeni.

Nostan Columbia-äänilevyn varovasti rammarin punasamettiselle soittokiekolle, kierrän veivillä vieteriin vetoa, en ihan kireälle, ettei vieteri vaan katkeaisi. Tarkistan neulan kunnon, lasken sen levyn alkuun ja annan musiikin kuulua.

"..siel lämpimät tuulet soi, ne viestin toi, vain meille metsän linnut lauloi..", laulaa Malmsteeni.

"Se oli nätti laulu", sanoo Eelimattila tuvasta. "Onkos tuo rammari sinun oma?"

Minä kerron, että ei oikeastaan, mutta että saan soittaa sillä.

Eelimattila jatkaa: "Haluatkos sinä saada oman rammarilaatikon, semmoisen, missä on päällä kiiltävä torvikin?"

Minä melkein säikähdän yllätyksestä! Olisiko minulla mahdollisuus saada torvirammari! Minä olin nähnyt semmoisen Malmeliinin Maurilla ja se oli ollut hieno!

Ja opettaja Eeli Mattila jatkaa: "Minulla on semmoinen, enkä minä tarvitse sitä. Siinä ei ole kyllä mitään sisällä, mutta päältäpäin se on korea ja ihan naarmuttamaton. Minä kenkkään sen sinulle, tulet vaan huomenna hakemaan."

Nyt minulle riemu koitti! En tiennyt, miten olisin jo etukäteen kiitellyt, en ollut pysyä housuissani innostuksesta. Tottakai lupasin tulla huomenna hakemaan sen!

Kun Eelimattila oli lähtenyt, minä suunnittelen, että vaikka torvirammarista kai puuttui koneisto ja vieteri, kun se kerran oli tyhjä sisältä, keksisi Yrjö tai Matti jonkin konstin sen korjaamiseksi. Semmoisia irrallisia vanhoja koneistoja löytyisi varmaan vaikka Helsingin diverssikaupoista.

Kun syömme Lopen hyvää perunaa ja kastia, minä puhun ruoka suussa ja selvitän Annille ja isälle, millaisen lahjan Eelimattila oli minulle luvannut. Pyydän isää lähtemään kanssani huomenna Koivunalustaan Mattilalle, koska itse tuskin jaksaisin kantaa laatikkoa. Isälle se sopii, hän olisi muutoinkin menossa katsomaan meidän Koivunalustassa olevia perunamaita.

Illalla Matti ja Yrjö saavat tietää iloisen uutiseni. Vintin rappusten alapäästä hihkun tiedon myös Pekalle ja Miltalle. Kaikki ihmettelevät Eelimattilan anteliaisuutta.



Jo varhain seuraavana aamuna hätistän isän liikkeelle, niin että hän tuskin ehtii polttaa aamupiipullistaan.

Kuljemme oikoseen maantien vastakkaisella puolella olevan metsämme läpi kapeaa polkua pitkin. Koivunalustaan on ainakin kahden kilometrin matka. Isän vanha vilttihattu heilahtelee, kun hän kumiterät jaloissaan mennä harppoo edelläni. Isä on kuuluisa ja sitkeä kävelijä, hän on useasti varsinkin nuorempana käynyt jalkaisin Helsingissä asti, ja Helsinkiin on sentään matkaa yli 60 kilometriä! Nyt isä on jo yli 60-vuotias ja silti noin kova menijä! Kun isä huomaa, että minä joudun paljain jaloin juosta läpsäämään pysyäkseni hänen vauhdissaan, hän hiljentää kulkuaan.

Pääsemme Koivunalustaan. Isä tarkastelee pernapeltojamme: "Kattos kuinka hyvin ovat kasvaneet. Me saadaan hyvä sato!"

Aivan pellon reunassa on Eelimattilan talo. Se on maalamaton ja vaikuttaa vähän synkältä, kun isot puut varjostavat sitä joka puolelta. Mutta minua ei yhtään pelota eikä ujostuta, kun tiedän, mikä minua siellä odottaa.

Taloihin mennessä ei koputella oville, vaan astutaan suoraan sisälle.

"Päivää, opettaja Mattila! Minä tulin nyt hakemaan sitä rammarilaatikkoa."

"No niin sitä pitää! Olette jo näin aikaisin liikkeellä. Minä haen sen tuolta perähuoneesta."

Eelimattila menee narisevasta ovesta toiseen huoneeseen, kolistelee ja tulee sieltä koko pian takaisin.

"En heti tahtonut tätä löytääkään, olin kätkenyt sen piirongin laatikkoon", sanoo hän.

-Minä menen ihan äänettömäksi, kun Eelimattila ojentaa käteeni pienen peltisen rasian, missä on säilytetty rammarinneuloja...

"Seh, siitä saat! Kattoppas kuinka kaunis rammaritorvi ja koko rammari sen kannessa on! Laatikko on ihan uuden veroinen. En vaan muista, mistä minä sen aikoinaan sain. Nythän se tulee hyvään tarpeeseen, kun soittelet niitä levyjäsi. Voit pitää siinä neuloja."

Minun silmäni ovat jotenkin sumeat ja leukani vipattaa. Minä pokkaan paljailla jalkaterilläni ja kiitän kauniisti. Isä näkee minusta, että meidän on paras lähteä saman tien: "Tarttee tässä vielä kattella noita peltosarkoja". Molemmat kiittelemme ja hyvästelemme.

Kun minä paluumatkalla päästelen pientä porua ison pettymykseni takia, isä lohduttelee: "Sattuuhan sitä mailmassa väärinkäsityksiä. Ei se ollut torvirammari niinkus olit ajatellut, mutta älä välitä. Eelimattila tarkottikin eilen vaan tyhjää laatikkoa, jossa on kannessa kiiltävä rammarin kuva. Sinä sitte käsitit, että kokonainen rammari. Olisi se kyllä selvemmin saanut puhua, mutta ei sillä ollut tarkotus sua vuskata. Pidät niitä neuloja tossa rasiassa ja unohdetaan koko juttu. Kun nukut yhden yöseen yli, on mielipahasi ohitte. Ensi suvena me mennään sitte sun ja toisten poikien kanssa Helssinkiin kattomaan niitä Olympian kisoja, eiks niin?"

Unohtuihan se pettymys ja tämä rasia oli ihan hyvä käytössä. Säilytin siinä kuluneita rammarinneuloja, joita saatoin hyvinkin tarvita jossain muussa hommassani...




Vaan onnellinen tulevaisuus muuttui sitten äkisti. Ei tullut Olympialaisia, tuli sota. Muutamassa vuodessa olivat perheestämme poistuneet Yrjö, joka kaatui Maaselän taistelussa, Matti, jonka humalaiset ajoivat kuoliaaksi Kajaanissa, missä hän kävi Opettajaseminaaria, isä, joka kuoli onnettomuudessa. -Vähitellen suuresta perheestä ovat poistuneet mullan alle kaikki muutkin. Vielä sentään nyt vuonna 2011 on elossa 85- vuotias Anni-sisko ja tämän kirjoittaja, ikäkulu Rauno Ketonen

Soittelin minä silti Yrjön rammarilla myöhemminkin vanhoja, tuttuja levyjä.

Tunnisteet: , , , , , , , , ,