Vieterivetoinen kuunnelma kesällä 1963
Tämä vanha lehtileikepalanen palautti mieleen kesän vuonna 1963.
Radioteatterissa oli kuunnelmia tehty jo vaikka kuinka kauan, mutta vasta nyt tuli Saulo Haarlan mieleen, että kokeillaanpas tehdä kuunnelma luonnossa eikä studiossa.
. Muistan hyvin tuon äänitysmatkan Porkkalan vesille. Sinne saakka piti lähteä Helsingistä, jotta ulkopuolinen melu ei häiritsisi luonnon äänimaisemaa. Äänityksessä käytettiin vieterivetoista "Maihakki" nauhuria. Se oli ensiluokan laite.Sillä Radion reportterit olivat tehneet töitään jo 50-luvulta lähtien ihan menestyksellisesti. Ei tarvittu sähköä eikä pattereita. Hyvin sujui ohjaaja Saulo Haarlan ja teknikko Erkki Ertesuon kokeilu. Kalervo Johanneksen kirjoittaman pienoiskuunnelman 'Käki ja käenpiika' nuorina esiintyivät Ritva Nuutinen ja Rauno Ketonen. -Sittemmin mm ohjaaja Väinö Vainio teki "live"-kuunnelmia aidoilla tapahtumapaikoilla. Tämä kesän 1963 pieni kuunnelma oli kumminkin ensimmäinen Suomessa studion ulkopuolella tehty.
Kuvassa on tämä museaalinen veivattava äänityslaite.
Tunnisteet: "rauno Ketonen", 1963, kuunnelma, Maihak
Eelimattila ja rammarilaatikko. Muistelma kesältä 1939
Eelimattila ja rammarilaatikko.
Vanhana palautuvat varhaiset lapsuusajat mieleen. Tämäkin tarina.
On syyskesä vuonna 1939. Se kuuma ja kaunis viimeinen rauhankesä. Eihän tosin silloin tiedetty, mitkä ajat Suomea olivat odottamassa.
Minä olen ihan melkein neljävuotias. Olen polvillani tuvan penkillä ja katselen ikkunasta maantien kulkijoita. Äiti keittää ruokaa, hellanrenkaat kilisevät. Olen ollut pihalla leikkimässä, mutta tullut sitten sisään vähän viiksompaan.
"Mitä ruokaa sä laitat äiti?", kysyn
"Perunoita ja kastia", äiti vastaa.
Minä kyselen: "Onks ne uusia pernoita, eikä mitään Ruusunlehtiä?"
"No, uusia, uusia. Kaivoin puutarhan vaosta pienen kessullisen."
Minä tunnen kyllä perunalajikkeet. Ruusunlehti on rehuperuna. Isä ja sisareni Anni tulisivat myös pian ulkotöiltään syömään. Veljeni Matti oli lähtenyt polkupyörällä piirustuslehtiönsä kanssa Heratukselle. Hän opiskelee Kansanvalistusseuran kirjeopistossa piirustusta. Yrjö-veli on Helsingissä Pentin kanssa perunoita myymässä Kauppatorilla. Olavi on Sortavalassa. Hän oli aloittanut seminaariopinnot ja oli nyt matkustanut sinne kai oppilaskortteeria hankkimaan. Mattikin aikoi opettajaksi, niin hän on minulle kertonut.
Minulla on myös velipuolia, kun isä-Kallella oli ollut kaksi vaimoa jo ennen Anna Lyydia-äitiäni, mutta ne oli kuolleet pois. Nämä vanhemmat veljeni asuvat jo omissa huusholleissaan. Sulo Vihtijärvellä, Pentti, Paavo ja Veikko Läyliäisten asemanseudulla, Pekka asuu kyllä täällä Ahopellossa, mutta hänelläkin on oma talous yläkerrassa Milta vaimon kanssa. Pekka oli rakentanut kidekoneen! Minä kiipeän usein vintille kuuntelemaan lastentunteja ja lauantain toivottuja levyjä. Velipuolillani on jo omiakin lapsia. Jotkut heistä ovat vanhempia kuin minä, mutta minä olen kumminkin heidän setänsä!
Maantiellä, joka kulkee aivan talomme sivuitse Helsingistä Lopelle päin, ei ollut paljonkaan liikennettä. Tuttuja isäntiä hevoskärryineen kulkee silloin tällöin, joku jalankulkijakin astelee tien kukkivaa ojanviertä pitkin, on menossa Läyliäisiin tai tulossa sieltä. Autoja minä lähinnä tarkkailen. Ei niitäkään monia liikkunut. Minä tunnistin autojen merkit. Harvakseltaan tulla pärisivät Voortit ja Seuroletit ja Pakkartit. Pentillä ja Paavolla ja Veikolla on autoja, kuorma-auto ja pirssiautoja. Joskus, kun poikkeavat tähän entiseen kotiinsa, Ahopeltoon, pääsen minäkin liukumaan heidän kyydissään, jos matka sattuu sopimaan. Tänään illansuussa Pentti ja Yrjö varmaan tulisivat Helsingistä torireissultaan kuormurilla ja minä pääsisin kyydissä ajelemaan jonkin matkaa asemalle päin. Kävelisin sitten takaisin vaikka Nummenrannan tienristeyksestä. Miehet menisivät tekemään uutta kuormaa seuraavaa toripäivää varten.
Minä äkkään ja huudan: "Äiti, nyt Lönruusilta päin tulee Punttiperse ja koko kovaa vauhtia!"
Äiti rypistää otsaansa: "Kai sillä autolla nyt jokin kauniimpikin nimi on..."
Mutta punttiperseeksi minä olin kuullut nimitettävän semmoista kahden hengen autoa, jonka peräpäästä sai tarvittaessa käännetyksi käyttöön komean kahden hengen lisäistuimen. Semmoinen nyt tuli Helsingistä päin niin hurjaa vauhtia, että tien hiekka pölisi korkealle. En tuntenut, kenen auto se oli, ei ainakaan Pentin Voortti, kun Pentti kerran oli kuormurilla Helsingissä. Minä olin pari kertaa ollut Pentin Voortin lisäistuimellakin ookaamassa.
Minä tiirailen edelleen ikkunasta ja auton jättämän pölypilven haihduttua näen Metsäkylästä päin Lönruusin kohdalla meille päin kävelevän lihavahkon, vanhan naisenlyllerön. Jo kaukaa tunnistan hänet.
"Nyt sieltä tulee Eelimattila!", melskaan.
"Älä sinä häntä sillä tavalla kutsu. Hän on opettaja Mattila."
Eeli Mattila oli entinen kiertokoulun opettaja ja asui Koivunalustassa omassa talossaan. Oli nyt varmaan menossa Aallon kauppaan. Jostain syystä häntä todella sanottiin Eelimattilaksi, aivan kuin se olisi ollut yksi nimi. Minä tunsin syvää kunnioitusta ja vähän pelkoakin tätä vanhaa opettajaa kohtaan, joka aikoinaan oli kulkenut pitäjässä talosta taloon kiertokoulua pitämässä. -Isäkin oli lapsena Läyliäisten Talolan kulmilla Rajalan torpassa asuessaan käynyt kiertokoulun. Kiertokoulu ja rippikoulu ja elämänkoulu olivat olleet ainoita kouluja melkein kaikille isäni ikäisille torpanlapsille. Isä oli syntynyt vuonna 1878. -Hyvin isä niilläkin koulunkäynneillä pärjäsi. Minusta isä tiesi kaikki maailman asiat ihan tarkkaan.
Äiti tietää entuudestaan, että varmaan Eelimattila poikkeaa matkallaan meilläkin. Hän vaihtaa hellan luona keittojärjestyksiään, jättää ruuanlaiton tuonnemmaksi, veivaa kahvimyllyllä kahvijauhoksi kourallisen kahvinpapuja, jotka oli jo joskus aikaisemmin paahtanut prännärillä kauniin ruskeiksi ja pistänyt peltipurkkiin. Hän avaa hellanrenkaita sopivasti ja panee kahvipannun tulelle.
"Nyt Eelimattila taitaa tehdä meidän riihen luona sen pikapissauksen!", minä suhisen.
"Ole nyt ihmisiksi! Joillakin vanhoilla naisilla on kesällä semmoinen tapa. Ei siitä sovi huudella."
Eelimattila vilkaisee ympärilleen ja kun ei näe ketään katsomassa, -minua hän ei eroita ikkunassa töllistelemässä- , hän tosiaan levittää pitkän hameensa helmat kuin suureksi teltaksi, nyykähtää alas ja suhauttaa tienpieleen pienet tarpeensa. Siinä samassa hän on jo pystyssä ja jatkaa kulkuaan. Minä olen kuullut, miksi toimitus on niin nopea ja vaivaton: Hänellä ei ole hameensa alla housuja ollenkaan. -En minä kenenkään muun kylän vanhoista naisista ole nähnyt semmoista tekevän. Minua jotenkin nolottaa ja vedän naamani äkkiä pois ikkunalasista.
Pian porstuassa jo kolisee ja vanha opettaja tulla kopsii tupaan.
Sanotaan hyvätpäivät ja tervetulot.
Eelimattila päivittelee, kuinka sopivasti hän tulikaan, kun kahvikin on juuri kiehumassa. Äiti hakee porstuan komuutista tuoretta pullaa ja kermaa, panee kupit pöytään ja he alkavat juoda ja jutella. Eelimattila kaataa varovasti kahvia tassille, pitelee sitä sormiensa varassa, puhaltaa ja ryystää tassin reunalta. Sekin on vanhojen ihmisten tapa. Hän kehuu äidin kahvia hyväksi ja vahvaksi.
Minä en jaksa kuunnella heidän juttujaan, vaan menen kammariin. Siinä kammarissa ollaan me kaikki lapset kuulemma synnytty. Olavi 20 vuotta sitten, Yrjö 18 vuotta, Matti 16 vuotta, Anni 14 vuotta sitten. Minä olin tullut maailmaan vasta alle 5 vuotta sitten. Minä olen jättänyt kammarin oven auki ja huudan tuvan puolelle: "Haluaakos Eelimattila.. eikun opettaja Mattila kuulla kauniin levyn?"
"Soita vaan", sanoo hän.
Kammarissa on pöydän päällä matkarammari ja suuri pino levyjä. Tämän "Hismasterin" on Yrjö ostanut. Uusia levyjä ovat hankkineet milloin Yrjö, milloin Matti tai Anni. Yrjö on antanut minulle luvan soittaa levyjä, kun on huomannut, miten hyvin osaan käyttää rammaria. Minä en osaa vielä lukea, kun menen vasta kahden vuoden päästä Metsäkylän kansakouluun. Se on vielä parempi koulu kuin kiertokoulu. Lukemattakin minä tunnen joka ainoan levyn. Minä kaivan pinosta esille Malmsteenin uuden kappaleen, en sen Georgi Malmsteenin, vaan Eugen Malmsteenin laulaman "Sä muistatko metsätien". Toisella puolella olisi "Tuo suru, jonka sain", mutta minusta edellinen on kauniimpi. Minä osaan kaikkien meillä olevien suomenkielistin iskelmälevyjen sanat ja sävelet. -Ne ovat kaikki jääneet pysyvästi mieleeni.
Nostan Columbia-äänilevyn varovasti rammarin punasamettiselle soittokiekolle, kierrän veivillä vieteriin vetoa, en ihan kireälle, ettei vieteri vaan katkeaisi. Tarkistan neulan kunnon, lasken sen levyn alkuun ja annan musiikin kuulua.
"..siel lämpimät tuulet soi, ne viestin toi, vain meille metsän linnut lauloi..", laulaa Malmsteeni.
"Se oli nätti laulu", sanoo Eelimattila tuvasta. "Onkos tuo rammari sinun oma?"
Minä kerron, että ei oikeastaan, mutta että saan soittaa sillä.
Eelimattila jatkaa: "Haluatkos sinä saada oman rammarilaatikon, semmoisen, missä on päällä kiiltävä torvikin?"
Minä melkein säikähdän yllätyksestä! Olisiko minulla mahdollisuus saada torvirammari! Minä olin nähnyt semmoisen Malmeliinin Maurilla ja se oli ollut hieno!
Ja opettaja Eeli Mattila jatkaa: "Minulla on semmoinen, enkä minä tarvitse sitä. Siinä ei ole kyllä mitään sisällä, mutta päältäpäin se on korea ja ihan naarmuttamaton. Minä kenkkään sen sinulle, tulet vaan huomenna hakemaan."
Nyt minulle riemu koitti! En tiennyt, miten olisin jo etukäteen kiitellyt, en ollut pysyä housuissani innostuksesta. Tottakai lupasin tulla huomenna hakemaan sen!
Kun Eelimattila oli lähtenyt, minä suunnittelen, että vaikka torvirammarista kai puuttui koneisto ja vieteri, kun se kerran oli tyhjä sisältä, keksisi Yrjö tai Matti jonkin konstin sen korjaamiseksi. Semmoisia irrallisia vanhoja koneistoja löytyisi varmaan vaikka Helsingin diverssikaupoista.
Kun syömme Lopen hyvää perunaa ja kastia, minä puhun ruoka suussa ja selvitän Annille ja isälle, millaisen lahjan Eelimattila oli minulle luvannut. Pyydän isää lähtemään kanssani huomenna Koivunalustaan Mattilalle, koska itse tuskin jaksaisin kantaa laatikkoa. Isälle se sopii, hän olisi muutoinkin menossa katsomaan meidän Koivunalustassa olevia perunamaita.
Illalla Matti ja Yrjö saavat tietää iloisen uutiseni. Vintin rappusten alapäästä hihkun tiedon myös Pekalle ja Miltalle. Kaikki ihmettelevät Eelimattilan anteliaisuutta.
Jo varhain seuraavana aamuna hätistän isän liikkeelle, niin että hän tuskin ehtii polttaa aamupiipullistaan.
Kuljemme oikoseen maantien vastakkaisella puolella olevan metsämme läpi kapeaa polkua pitkin. Koivunalustaan on ainakin kahden kilometrin matka. Isän vanha vilttihattu heilahtelee, kun hän kumiterät jaloissaan mennä harppoo edelläni. Isä on kuuluisa ja sitkeä kävelijä, hän on useasti varsinkin nuorempana käynyt jalkaisin Helsingissä asti, ja Helsinkiin on sentään matkaa yli 60 kilometriä! Nyt isä on jo yli 60-vuotias ja silti noin kova menijä! Kun isä huomaa, että minä joudun paljain jaloin juosta läpsäämään pysyäkseni hänen vauhdissaan, hän hiljentää kulkuaan.
Pääsemme Koivunalustaan. Isä tarkastelee pernapeltojamme: "Kattos kuinka hyvin ovat kasvaneet. Me saadaan hyvä sato!"
Aivan pellon reunassa on Eelimattilan talo. Se on maalamaton ja vaikuttaa vähän synkältä, kun isot puut varjostavat sitä joka puolelta. Mutta minua ei yhtään pelota eikä ujostuta, kun tiedän, mikä minua siellä odottaa.
Taloihin mennessä ei koputella oville, vaan astutaan suoraan sisälle.
"Päivää, opettaja Mattila! Minä tulin nyt hakemaan sitä rammarilaatikkoa."
"No niin sitä pitää! Olette jo näin aikaisin liikkeellä. Minä haen sen tuolta perähuoneesta."
Eelimattila menee narisevasta ovesta toiseen huoneeseen, kolistelee ja tulee sieltä koko pian takaisin.
"En heti tahtonut tätä löytääkään, olin kätkenyt sen piirongin laatikkoon", sanoo hän.
-Minä menen ihan äänettömäksi, kun Eelimattila ojentaa käteeni pienen peltisen rasian, missä on säilytetty rammarinneuloja...
"Seh, siitä saat! Kattoppas kuinka kaunis rammaritorvi ja koko rammari sen kannessa on! Laatikko on ihan uuden veroinen. En vaan muista, mistä minä sen aikoinaan sain. Nythän se tulee hyvään tarpeeseen, kun soittelet niitä levyjäsi. Voit pitää siinä neuloja."
Minun silmäni ovat jotenkin sumeat ja leukani vipattaa. Minä pokkaan paljailla jalkaterilläni ja kiitän kauniisti. Isä näkee minusta, että meidän on paras lähteä saman tien: "Tarttee tässä vielä kattella noita peltosarkoja". Molemmat kiittelemme ja hyvästelemme.
Kun minä paluumatkalla päästelen pientä porua ison pettymykseni takia, isä lohduttelee: "Sattuuhan sitä mailmassa väärinkäsityksiä. Ei se ollut torvirammari niinkus olit ajatellut, mutta älä välitä. Eelimattila tarkottikin eilen vaan tyhjää laatikkoa, jossa on kannessa kiiltävä rammarin kuva. Sinä sitte käsitit, että kokonainen rammari. Olisi se kyllä selvemmin saanut puhua, mutta ei sillä ollut tarkotus sua vuskata. Pidät niitä neuloja tossa rasiassa ja unohdetaan koko juttu. Kun nukut yhden yöseen yli, on mielipahasi ohitte. Ensi suvena me mennään sitte sun ja toisten poikien kanssa Helssinkiin kattomaan niitä Olympian kisoja, eiks niin?"
Unohtuihan se pettymys ja tämä rasia oli ihan hyvä käytössä. Säilytin siinä kuluneita rammarinneuloja, joita saatoin hyvinkin tarvita jossain muussa hommassani...
Vaan onnellinen tulevaisuus muuttui sitten äkisti. Ei tullut Olympialaisia, tuli sota. Muutamassa vuodessa olivat perheestämme poistuneet Yrjö, joka kaatui Maaselän taistelussa, Matti, jonka humalaiset ajoivat kuoliaaksi Kajaanissa, missä hän kävi Opettajaseminaaria, isä, joka kuoli onnettomuudessa. -Vähitellen suuresta perheestä ovat poistuneet mullan alle kaikki muutkin. Vielä sentään nyt vuonna 2011 on elossa 85- vuotias Anni-sisko ja tämän kirjoittaja, ikäkulu Rauno Ketonen
Soittelin minä silti Yrjön rammarilla myöhemminkin vanhoja, tuttuja levyjä.
Tunnisteet: 1939, Ahopelto, eelimattila, lapsuusmuistoja, Läyliäinen, Metsäkylä, neulalaatikko, olympialaiset, rammari, sota
Metsän kehtolaulu
Joskus, vuonna 2003, kirjoitin seuraavan yksinkertaisen kehtolaulun ja jopa sävelsin (!) sen. Lastenlapseni merkitsivät nuotit muistiin.
Metsän kehtolaulu.
(Omistettu lastenlapsilleni, Inkalle ja Lotalle,
jotka merkitsivät muistiin myös sävelmäni 18.4.2003)
Soi kehtolaulu keinuen
kuin metsä tuulen siivin.
Nyt uinu uneen pienoinen,
sä nuku, lapsonen.
Näin hellän laulun kuulla saat,
niin syvän, lämpöisen.
Kun näet unten satumaat,
jo laulu vaikenee.
Kuin tumman metsän kohina,
kuin suvilaine rannalla,
kuin aalto hiekkaan saapuva
on laulu sammuva.
Terveisin
isoisä
Rauno Ketonen
Tunnisteet: "rauno Ketonen", metsän kehtolaulu
Kun minä ensimmäisen kerran näin mustan miehen.
Katselin jokin aika sitten Ylen Teemalta ohjelmaa Afro-Suomen historia. Äkkiä välähti kuvaruudulle tutun miehen kuva! Minä olin nähnyt hänet yhden ja ainoan kerran Hiiskulan kartanossa Vihtijärvellä kesällä 1938 ollessani alle kolmevuotias ipana, mutta hänen hahmonsa oli jäänyt silloin pysyvästi mieleeni.
Tarina kulkee näin:
Hiiskulan kartanossa oli ennen sotia jo vuosien ajan asunut afrikkalaista syntyperää oleva "Ruudi", kuten olin kuullut häntä kutsuttavan. Musta mies Suomessa siihen aikaan oli jotain aivan tavatonta.
Isäni kävi aina silloin tällöin Vihtijärvellä ja Hiiskulassakin mylly- ja sahausmatkoilla. Minä rupesin häneltä tinkaamaan, että minun pitää päästä hänen mukanaan katsomaan mustaa miestä. Neekeristä kyläläiset puhuivat, mutta nimitykseen ei sisältynyt mitään halveksivaa, pelkästään uteliaisuutta tai melkein kunnioitusta Afrikasta saakka tullutta kohtaan, jolla oli erilainen ihonväri kuin meillä tavallisilla pulliaisilla.
Minun käsitykseni mustasta miehestä ja hänen ulkonäöstään perustui lasten korttipakassa näkemääni "Mustaan Pekkaan". Hänenlaisensa oudon fetsipään luulin Hiiskulan kartanossa asuvan...
Pääsinhän minä isän kyytiin. Hevosella lähdettiin naapurikylään Vihtijärvelle. Muistan tarkkaan tuon matkan. Tulimme kilometrikaupalla ajettuamme Hiiskulan kartanoon sen kaunista puistotietä pitkin. Istuin kärryjen pohjalla ja odotin hyvin jännittyneenä, olisiko outo muukalainen kotosalla. Isälle Ruudi oli tietysti tuttu jo pitemmältä ajalta, oli tavannut hänet jo 1900-luvun ensi vuosikymmenillä, kun tämä oli ollut vasta pieni poika. Nyt tämä insinööri Brummerin perheen kasvatti oli jo täysi-ikäinen mies. Isä ihmetteli minun intoani: "Ihan tavallinen ihminen hän on."
Sillä matkalla isällä oli asiaa kartanon lautatarhalle. Siellä oli miesjoukko lastaamassa lautoja hyvin kapearaiteisen junan vaunuihin. Heidän joukossaan oli tumma mies, mutta ei mikään Musta Pekka, kuten olin odottanut. Muistan tarkkailleeni häntä jonkin aikaa ja miettineeni, että hän on vaan Afrikassa ollessaan ruskettunut tavallista enemmän. Tämän iloiselta näyttäneen miehen hahmo jäi kyllä mieleeni niin, että heti hänet tunnistin television kuvasta yli 70 vuoden jälkeen.
Enemmän kuin ihan tavalliseksi osoittautunut, joskin nyt iholtaan tummempi mies, minua kiinnosti se harvinaisen pieni sahalaitoksen juna, jolla lautoja kuljetettiin. Siinä oli moottorilla käypä pikkuinen veturikin. Kunpa olisin päässyt sitä kuljettamaan tai edes "liukumaan" sen kyydissä, mutta ei semmoinen käynyt päinsä.
Televisio-ohjelmasta selvisi afrosuomalaisen nimi ja lyhyt historiikki. Hän oli Rudolf Viljam Prüss, jonka isä oli ollut afrikkalaisperäinen sirkustaiteilija. Hiiskulan kartanossa Rudolf oli monenlaisissa tehtävissä, tarjoilijana, palvelijana, autonkuljettajana.
Juuri ennen talvisotaa hän meni naimisiin ja muutti Uuteenkaarlepyyhyn. Hän lähti vapaaehtoisena talvisotaan ja kaatui Kannaksella hiihtopartion johtajana.
Österbottniska Posten-lehdessä oli vuonna 1940 ilmoitus Rudolf Prüssin kaatumisesta:
"Fallen för fosterlandet.
Den 14 februari stupade i striden för fosterlandets frihet servitören Rudolf Viljam P r ü s s i en ålder av 37 år.
Prüss har sedan en tid varit anställd som servitör på Wiks hotell härstädes.
Han var född i Riga 1903. Här sörjes den fallne närmast av ung hustru, född Louko."
Minä opin sillä kylämatkalla, että korttipakkojen kuviin ei ole luottamista.
Tunnisteet: "rauno Ketonen", 1938, Hiiskula, Läyliäinen, Rudolf Pruss, Vihtijärvi
Kaitafilmejä
Muistoja kaitafilmillä.
Vuonna 1959 ostin ensimmäisen kaitafilmikamerani. Se oli "tupla kasi", vieterivetoinen Bauer 88 C
Sillä tuli kuvattua kymmenittäin filmejä perheen tapahtumista, matkoista ym. Vanhin lapsemme Taina oli syntynyt, ja hänen touhuissaan riitti kuvaamista. Samoin sitten muidenkin lasten ensi askeleissa. Ensin mustavalkoisena, mutta heti kohta myös värillisenä. Tuon ajan värifilmit Kodak ja Agfa olivat jo ihan kelvokkaita.. Bauer oli täysin käsisäätöinen laite, erillisellä valotusmittarilla piti määritellä objektiivin aukon suuruus ja oikea etäisyys täytyi kiertää kohdalleen. Usein oli jokin tilanne jo ohi, kun vasta vääntelin asetuksia kohdalleen...
Pian hankin automatisoidumman kameran. Oli zoomit ja kaikki. Se oli japanilainen Elmo
Näillä kahdella kameralla kuvattuja filmejä minulla on tallella kai "kilometrikaupalla".
Joitakin otoksia on siirretty Youtubeenkin nuorimman poikani avustuksella. Minä en itse hallitse tuota siirtohommaa.
Jos haluat katsella näitä pätkiä, löydät niitä esim. osoitteista:
http://www.youtube.com/user/raunoerik#p/u/3/w3TLk65c9N0
http://www.youtube.com/user/raunoerik#p/u/6/UavRciaQ65g
http://www.youtube.com/watch?v=m5V4Nf3rWXk
http://www.youtube.com/watch?v=QTjaoR18i8M&feature=mfu_in_order&list=UL
http://www.youtube.com/watch?v=yTNt9g6CUps&feature=mfu_in_order&list=UL
http://www.youtube.com/watch?v=Tih78FNzCTY
http://www.youtube.com/watch?v=7aTEqjSs3bU&feature=related
Jos vielä saan siirtoapua, laittelen muitakin "kenkänauha"-filmejä nettiin.
Toivoisin kovasti, että kun minusta aika jättää, eivät lapset ja lastenlapset heittäisi roskikseen vanhoja filmikelojani, vaan ymmärtäisivät niiden arvon...
Tunnisteet: bauer 88C, Elmo, kaitafilmi
Painajaisunta 12.4.2001
Radioteatteria ei enää ole.
Jos olen oikein ymmärtänyt, YLE on ajanut alas Radioteatterin, kuten jo aiemmin myös vakinaisen Televisioteatterin. Minusta se on suurta ymmärtämättömyyttä, joka ei paljon todista nykyisen Yleisradion kulttuurimyönteisyydestä.
Huvikseni laitan tähän painajaisunen, jonka olen nähnyt vuonna 2001. Siinä näköjään jo uumoilen, että muistorikas, Olavi Paavolaisen luoma teatteri hävitetään. Unen ruotsinkielisillä näyttelijöillä ei tietenkään ole mitään tekemistä teatterin purkamisen kanssa. Mutta RAHASTA lienee ollut kyse, kun YLE on tämän "kulttuuri"-tekonsa tehnyt..
PAINAJAISUNTA 12.4.2001
Minä ajan autollani, vanhalla Trumpalla, pitkän matkan ilmeisesti Klaukkalasta Helsinkiin, entisen Fabianinkadun radiotalon luo. Aikomukseni on mennä näyttelemään, harjoituksiin tai nauhoituksiin. Minut on kutsuttu, minulla on aikataulu harjoituksista ja nauhoituksista. Kaikki ei kumminkaan näytä normaalilta.Taloahan ollaan purkamassa. Oudoksuen menen raunioille, sillä niitä ne ovat, kuin pommituksen jäljiltä.
Tapaan siellä LP:n ja joitakin muita ruotsinkielisiä näyttelijöitä, suomalaisia ei ole. Ahaa, siis nuo ovat kuin haaskalla suomalaisella rauniolla, yrittävät käyttää hyväkseen radiotekniikkaa, jota vielä näyttää olevan osin jäljellä eri kerroksissa. Kyllä minä tunnistan ala-aulasta, eteisestä alkaen paikat, vaikka ne ovatkin vaurioituneet. Välikerrokseen asti ainakin näyttää pääsevän nousemaan rikkonaisia portaita pitkin. Hissi ei toimi, sen rautaristikkoinen veräjä repsottaa puoliksi irrallaan.
P. tulee minun luokseni ja alkaa oudolla, hienostunutta tavoittelevalla suomenruotsalaisella murteellaan puhua, kysyy tulomatkani pituutta. Ihmettelen, miksi. Tuskin hän minun henkilökohtaisista matkarasituksistani on huolissaan. Kerron, että ajoin, että ajan yli 30 km mennen tullen.
Hän sanoo, että on tehty selvät laskelmat siitä, mikä on maksimiajomatka töihin, jotta siitä olisi vielä jotain hyötyä, jotta ajon rasitus ei ylittäisi taiteilijan luomiskykyä ja voimia, että on laskettu, mikä on pisin matka, jonka takaa omalla autolla ruuhkassa enää kannattaa laisinkaan tulla. Minä myönnän, että laskelmat voivat olla oikeat ja että minunkin ajomatkani on jo niillä rajoilla.
-P näyttää jotenkin vaivautuneelta, kun kyselen, miksi Radiotalo on hävitetty. Ei hän tiedä. No, ehkä ei. Hän ja muut ruotsalaiset näyttävät keränneen talosta kaikenlaista tavaraa: tauluja seiniltä, kuvia, arvokasta teknistä kalustoa, kaikkea, mitä ovat irti saaneet. -Miten voin olla varma, että juuri he. No siksi, että suomalaisia kollegoja ei paikalla ole, mutta suomenruotsalaisia on ja heillä on muassaan talteen korjattua tavaraa. BL siellä on ja muita Ruotsalaisen Teatterin näyttelijöitä koko joukko. Minä kipuan raunioille. Kuka tämän tihutyön on tehnyt, minä mietin. Kuitenkin tulen siihen tulokseen, että eivät ruotsalaiset ole taloa hävittäneet. Kyllä asialla on ollut Suomen kulttuuria ymmärtämättömät hallitusherrat ja johtajat. Paikalle rakennettaisiin varmaan jotain "tuottavaa", jokin uusi, ruma kuutiorakennus.
Vanhoja kelanauhoja, nauhakeloja on sikin sokin ilman nimilappuja pitkin rikkonaisia lattioita. Mieleni on tuskainen tämän hävityksen keskellä. Voimani ovat vähissä. Minä en jaksaisi ottaa mitään talteen, vaikka tajuan, että tuhotyötä on tehty ja että varmaan myöhemmin rakennuksen ja sen arkistojen hävittämistä kaduttaisiin.
Mietin P:n sanomisia työmatkastani. Hän saattaa olla oikeassa. Pitkä matka on rasittanut minua, kyllä minä sen huomaan. Olen hyvin väsynyt. Selviää, että P itse on ollut muuttamassa maalle, mutta haluaa nyt tietää muitten kokemuksia pitkästä matkasta.
Minä kapuan raunioissa Välikerroksen hajotettuihin tiloihin saakka. Seinät ovat osittain pystyssä ja koko tekninen kalusto näyttää ehjältä. Sääli, mikä sääli! Joitain arvottomia pikku kuvia radion kehityksen ajoilta riippuu seinillä näyttelijöiden valokuvien joukossa. Aion minäkin ottaa muistoksi pienen historiakuvan, mutta en jaksa vääntää sitä irti seinäkoukustaan. Mitä minä sillä tekisinkään…
Herään vähitellen unesta nyt aamulla klo 7 12.4.2001. Otan sydänlääkkeeni ja tulen kirjoittamaan tämän.
Painajaisunensa muistiin merkitsi
Rauno Ketonen
Tunnisteet: painajaisuni, radioteatteri, televisioteatteri, Yle
Nettikuvaa Klaukkalan Valkjärvestä
Nettikamera Klaukkalan Valkjärvellä.
HUOM! EI KÄYTÖSSÄ
Katso "real time"-kuvaa Klaukkalasta.
Toimi oheisen ohjekuvan mukaan. Saatuasi kameran auki, voit kääntää
kameraa sivulla olevasta renkaasta sivu- ja pystysuunnassa. Voit käyttää muitakin
sivun näppäimiä kuvan säätöön.
Tarvitset sivulle päästäksesi Google Chrome-selaimen.
(Sehän on helppoa ladata ilmaiseksi vaikka toiseksi selaimeksi.)
Tunnisteet: "rauno Ketonen", kamera, klaukkala, live, maisemakamera, nettikamera, real time, valkjärvi, webbikamera
